UUTINEN | KP24

Anna Bondestam – punaisen Pietarsaaren kuvaaja

Ti 22.4.2014 klo 06:00
Pia Heikkilä: Anna Bondestam – det röda Svenskfinlands röst. Svenska folkskolans vänner 2013. Leena Nygård Pietarsaaressa vuonna 1907 syntynyt Anna Bondestam kuuluu harvoihin taustaltaan työväenluokkaisiin suomenruotsalaisiin kirjailijoihin. Toimittaja Pia Heikkilän Bondestamista laatima elämäkerta kertoo tämän perhetaustasta, lapsuudesta ja nuoruudesta. Perusteellisen käsittelyn saa kirjailijan tuotanto ja teosten vastaanotto. Heikkilä kertoo Bondestamista myös arvostettuna työväenluokan historian tutkijana ja tallentajana. Anna Bondestamin yhteiskunnallinen vakaumus kumpuaa hänen perhetaustastaan ja kasvuvuosien kokemuksistaan. Hän syntyi kahden poikkeuksellisen persoonan lapseksi. Suomenkielinen isä oli 9-vuotiaana työnteon aloittanut, kiertävästä kisällistä yrittäjäksi tiensä raivannut peltiseppä, vakaumuksellinen sosialidemokraatti ja suomenkielisen työväenyhdistyksen puheenjohtaja Otto Elfving, josta vuonna 1919 tuli kansanedustaja ja Pietarsaaren kaupunginvaltuuston jäsen. Äiti Lina Elfving teki 13-vuotiaasta lähtien pitkiä työpäiviä Strengbergin tupakkatehtaalla "tupakkaenkelinä" ja eteni vähitellen osastonjohtajaksi. Annan lapsuudenkoti oli Skatassa osoitteessa Amerikankatu 18. Perheellä oli varaa myös kesähuvilaan Östanpåssa ja lisäksi saaristomökkiin. Tytär luonnehtikin sittemmin lapsuudenperheensä elintasoa pikkuporvarilliseksi. "Pikkuporvarillisuus" samoin kuin vanhempien yhteiskunnallinen valveutuneisuus ja vireys antoivat Annan kirjailijanuralle hyvät lähtökohdat. Hänet pääsi oppikouluun, suoritti ylioppilastutkinnon ja valmistui filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Anna Bondestamin laajasta tuotannosta on suomeksi käännetty Urhea nuoruus (Lågt i tak 1943) Kuilu (Klyftan 1947) ja Tie kaupunkiin (Vägen till staden 1957). Kaikki on suomentanut Elvi Sinervo. Vuonna 1960 ilmestyi vielä Stadens bröd, joka oli jatkoa Tie kaupunkiin-romaanille. Sitä ei kuitenkaan ole suomennettu. Stadens bröd jäi Bondestamin viimeiseksi kaunokirjalliseksi teokseksi. Kaikkiaan hän kirjoitti niitä yhdeksän, joukossa novelleja ja yksi runoteos. Myös psykologia ja ihmiskuvaus kiinnostivat häntä. Pia Heikkilä käsittelee yksityiskohtaisesti Bondestamin kaikkia teoksia ja asettaa ne yhteyksiin tämän elämänkulun kanssa. Hän siteeraa usein kirjailijan omia ajatuksia teoksista ja niiden syntyvaiheista. Tiedot perustuvat paljolti professori Inga-Britt Wikin 1980-luvun lopulla tekemiin kirjailijahaastatteluihin. Anna Bondestam ei pitänyt päiväkirjaa ja vaikeni mielellään yksityisasioistaan. Hän avioitui vuonna 1936 ahvenanmaalaisen Henning Bondestamin kanssa. Pariskunnan elämä ei ollut vaurasta, koska he elivät paljolti palkkioilla, joita saatiin muun muassa Annan käännöstöistä - hän käänsi muun muassa Waltaria - ja kritiikeistä, sekä Henningin kirjallisuus- ja teatteriarvosteluista. Ennen varmistumista mahdollisuuksistaan kirjailijana Anna teki leipätyötä työväenliikkeen ay- ja sivistysjärjestöissä. Bondestameilla oli joka tapauksessa omakotitalo Pitäjämäellä, ja sen puutarhaa he hoitivat ahkerasti. Myös Annan kotoa Pietarsaaresta saatiin vihanneksia ja juureksia. Heikkilä on löytänyt Anna Bondestamin käytettyyn kirjekuoreen tekemän lyhyen mutta dramaattisen merkinnän vuodelta 1953: avioliitto ei enää jatkuisi entisellään, koska Henning oli löytänyt häntä "paljon nuoremman ja kauniimman". Bondestamit eivät kuitenkaan koskaan eronneet. Urhea nuoruus-romaania pidetään ensimmäisenä suomenruotsalaisena työväenkuvauksena. Sen tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alun Pietarsaareen. Pietarsaaressa on tuolloin rauhallisten pikku katujen ja saariin soutelun lisäksi paljon poliittista ja yhteiskunnallista levottomuutta, lamaa ja työttömyyttä. Vuoden 1918 sisällissodan tapahtumat maaliskuisessa Pietarsaaressa pitivät pelossa myös Elfvingin perhettä. Miehiä haettiin kodeistaan vielä kuukausia sen jälkeen, kun kuusi punaista työläistä ja lääninsihteeri Johannes Jääskeläinen teloitettiin tupakkatehtaan seinustalla. Anna pelkäsi isänsä puolesta, ja tuona aikana lapsena kokemansa ahdistuksen ja pelon hän kirjoitti kirjaansa Kuilu. Hän tahtoi kirjallaan myös haastaa poliittiseen debattiin ja oli ehkä pettynyt, kun arvostelijat kyllä kiittivät teosta, mutta useimmiten sivuuttivat sen poliittiset aspektit. Teoksen Tie kaupunkiin pohjaksi kirjailija oli tarkkaan perehtynyt Suomen sosiaalihistoriaan. Ruohonjuuritason tietoa hän sai muun muassa äidiltään, jonka tie oli vienyt maalta nopeasti teollistuvaan kaupunkiin ja tupakkatehtaaseen. Stadens Bröd sai myös hyvän vastaanoton. Miksi se jäi Bondestamin viimeiseksi kaunokirjalliseksi teokseksi, sitäkin Pia Heikkilä pohtii elämäkerrassa. Anna Bondestam sai enimmäkseen kiittäviä arvosteluja teoksistaan. Apurahoja ja muita tunnustuksia, kuten palkintoja ja stipendejä, tuntuu suorastaan sataneen. Niitä tuli myös Ruotsista, missä hänen tuotantonsa noteerattiin ja missä häntä myös luettiin. Hänet muun muassa nimitettiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi ja palkittiin Pro Finlandia-mitalilla. Kaikesta menestyksestä huolimatta Bondestam tunsi ainakin ajoittain jäävänsä syrjään aikansa kirjallisessa maailmassa. Hän sanoutui tietoisesti irti 1940- ja 50-lukujen modernismista, jota muun muassa Mirjam Tuominen ja Rabbe Enckell edustivat. Modernisteista hänet erotti muun muassa pitäytyminen laajaan kertomakirjallisuuteen ja ihmiskuvaukseen. Hän ei myöskään tehnyt kokeiluja kielellä, vaikkakin tyyli oli hänelle tärkeä. 1950-luvulta lähtien runsaasti huomiota kirjailijoina saivat muun muassa Christer Kihlman ja Jörn Donner. Kriitikkona Donner kirjoitti hyvin arvostavasti Bondestamin teoksesta, mikä oli tälle suuri yllätys. Bondestamin läheisimpiin kirjailijakollegoihin Helsingin-aikoina kuuluivat Sally Salminen ja Solveig von Schoultz. Anna Bondestam tiesi tehneensä luokkaretken, kohonneensa työväenluokkaisesta taustastaan akateemisen koulutuksen saaneeksi ja kriitikkojen kiittämäksi kirjailijaksi. Kuitenkin hän koki pääkaupungin kirjailijapiireissä ulkopuolisuutta eikä koskaan kokenut saavansa niiden tunnustusta ja hyväksyntää. Kielipoliittisesti Bondestam ei asetu kirjoissaan ruotsinkielisen yläluokan puolelle. Hänen nähdäkseen ruotsin- ja suomenkielisten työläisten taistelu paremman elämän puolesta yhdisti enemmän kuin yhteinen kieli. Luokkasolidaarisuus oli hänelle äidinkieltä tärkeämpi. Bondestaminen identiteetti oli pohjalainen. Siksikin hänelle oli kova kolaus, kun hänet "unohdettiin" Pohjanmaan kirjailijoiden suurisuuntaisesta esittäytymiskierroksesta vuonna 1969. Suomentamaton humoristinen esikoisteos Panik i Rölleby ihastutti niin arvostelijoita kuin lukijoitakin. Pietarsaarelaisen Teater Jacobin esittämä, näyttämösovitus kirjasta vuonna 1975 oli suuri menestys. Myös kirjailija itse nautti siitä ja arvosti sitä suuresti. Dramatisoija oli Bengt Ahlfors. Pari vuotta myöhemmin Teater Jacob esitti näytelmän Kaupungin leipä. Sen Bondestam itse oli dramatisoinut kirjoistaan Tie kaupunkiin ja Kaupungin leipä. Tämäkin esitys sai hyvän vastaanoton. Klyftan nähtiinEija-Elina Bergholmin dramatisoimana Suomen ja Ruotsin televisioissa vuonna 1974. Asuttuaan lähes 50 vuotta Helsingissä ja suuren osan tuosta ajasta avioliitossa Henning Bondestamin kanssa Anna Bondestam muutti puolisonsa kuoltua 70-vuotiaana takaisin Pietarsaareen. Hän asettui asumaan kerrostaloon Visasmäelle. Hänen vaikutelmansa kaupungista oli nyt sen miellyttävä, rento ja ystävällinen ilmapiiri. Paljon oli muuttunut, hän totesi, ja uskoi syyksi, että ihmisten olot ylipäätään olivat paremmat kuin aikoina, joita hän kuvasi kirjoissaan. Pietarsaaressa Bondestam ryhtyi käymään ruotsinkielisen työväenyhdistyksen kokouksissa, mutta ei muuten varsinaisesti osallistunut politiikkaan. Ajatusmaailmaltaan hän pysyi aina vakaumuksellisena sosialidemokraattina. Mutta kun Fontellin talon purkaminen 1983 kuohutti häntä, hän otti kantaa julkisesti ja osallistui toimintaryhmään, johon kuuluivat muun muassa Mats Nyby, Wava Stürmer ja Bo Winberg. Paluumuuttaja kohtasi Pietarsaaressa feminismin ja feministikirjailijat. Wava Stürmer asui samassa talossa ja soitti eräänä päivänä Annan ovikelloa. Tästä Anna kertoo ilahtuneensa "sanoinkuvaamattoman paljon". Kontakti muihin kirjoittaviin pohjalaisiin muodostui Anna Bondestamille tärkeäksi. Hän tutustui Wava Stürmerin lisäksi Gurli Lindéniin, Lolan Björkmaniin, Solveig Emtöhön, Gunnel Högholmiin ja Anita Wikmaniin. Jätettyään fiktion Anna Bondestam paneutui historiaan, muun muassa kirjoitti ruotsinkielisen työväenyhdistyksen tilauksesta Pietarsaaren historiasta. Kirja En stad förvandlas (1978) ilmestyi suomeksi vuonna 1981 nimellä Kaupunki muuttuu. Kirjaa työstäessään hän ystävystyi toimittaja Jan Kronholmiin. Toinen tärkeä yhteistyökumppani oli museonjohtaja Pekka Toivanen. Jo 83-vuotiaana Anna Bondestam paneutui aiheeseen, joka oli hänelle henkilökohtaisesti tuttu ja kipeä: vuoden 1918 tapahtumat Pietarsaaressa. Aiemmin hän välitti painostavat tunnelmat lapsen ajatusmaailman kautta kirjassaan Kuilu. Nyt hän paneutui huolellisesti dokumentteihin, muun muassa kirjeisiin ja lehtileikkeisiin, ja kokosi oman tulkintansa maaliskuun teloituksista. Guy Björklund, nykyisin Pietarsaaren museon johtaja, auttoi häntä materiaalin kokoamisessa. Jakobstad, vintern 1918 ilmestyi vuonna 1981ruotsiksi ja samana vuonna Maija Mikkosen suomentamana nimellä Pietarsaaren talvi. Anna Bondestam kuoli vuoden 1995 maaliskuussa 87 vuoden ikäisenä. Hän oli testamentannut omaisuutensa kaupungille, ja hänen kirjakokoelmansa on sijoitettu Pietarsaaren kaupunginkirjastoon. Pia Heikkilän kirja tekee kunniaa Bondestamin elämäntyölle. Teos on antoisa, monipuolinen ja kiinnostavasti rakennettu. Heikkilä korostaa, ettei se ole tieteellinen tutkielma, mutta joka tapauksessa hän on paneutunut laajaan lähdeaineistoon huolellisesti. Anna Bondestamista, joka ei edes pitänyt päiväkirjaa, hahmottuu eri lähteiden pohjalta ehyt ja hieman särmikäskin muotokuva.
Fingerpori