UUTINEN | KP24

Zagros Manuchar ja Salpa

Su 29.12.2013 klo 00:40

Salpa. Ohjaus ja käsikirjoitus Zagros Manuchar. Kuvaus Arttu Peltomaa. Pääosissa Elis Lindfors, Eero Enqvist, Elena Leeve. K12. 107 min. Filmfly 2013. Ensi-ilta 20.11.2013.

* * * * 

Hannu Björkbacka

 

23-vuotiaan Zagros Manucharin uutuuselokuva Salpa kertoo kotikoulua käyvästä ja hevostallilla viihtyvästä Henristä, joka änkyttää. Mutta ohjaaja-käsikirjoittaja Manucharin nuoruus ei ole se juttu. Eikä se, että Zagros joutui Irakin kurdialueelta pakolaisena Suomeen alle viisivuotiaana. Juttu on se, että Salvasta ensityönä on tullut yhdellä kertaa sekä tärkeä puheenvuoro vaietusta aiheesta että myös hyvä suomifilmi.   

Kallion ilmaisutaidon lukiossa opiskeleva Elis Lindfors sanoo elokuvan loppupuolella Henrin suulla Salvan aikana katsojankin mieleen valjenneen totuuden, että ”Änkyttäminen ei ole se ongelma”. Se ongelma voi olla ympäristön suhtautuminen änkyttäjään.   

Yksinhuoltajaisä (Eero Enqvist) kyllä välittää Henristä, mutta myös vaatii liikaa eikä halua kohdata pojan tarpeita. Tuntuu kuin isä mieluummin ohittaisi änkytyksen. Hän on myös niin itseensä uppoutunut, että Henri on muuttunut melkeinpä näkymättömäksi lapseksi. Vavahduttavassa kohtauksessa poika kolkuttelee toistuvasti keittiönkaapin ovea, mutta lehdessä kiinni oleva isä ei kuule eikä näe.   

Änkytys tuntuu

Änkytystä esiintyy parilla prosentilla väestöstä. Syytä ei tarkkaan tiedetä. On esitetty teorioita, että puheen sujumattomuus olisi lapseen tarttunutta seurausta ympäristön paineista. Mahdollisesti se voi olla myös rakenteellinen erikoisuus. Persoonallisuushäiriö selityksenä ei nykyisin saa kannatusta. Opettavainen tietoiskumaisuus on Salpa-elokuvassa kuitenkin mukana vain välttämättömässä määrin ja taustoituksena, sillä filmi kasvaa ongelmaelokuvaa isommaksi.   

Manuchar on haastatteluissa kiittänyt Dome Karukoskea saamastaan elokuvateknisestä opetuksesta. Manuchar ei kuitenkaan tee elokuvaa suomalaisittain tai amerikkalaisittain, vaan hyvin persoonallisesti. Pieni, alle kahdensadantuhannen euron budjetti on käytetty järkevästi tukemaan taiteellisia ratkaisuja. Tarina kuvaa vain muutamaa ihmistä, pientä piiriä ja sitäkin ankarin, ilmaisevin pelkistyksin.   

Olen harvoin tänä vuonna katsojana seurannut yhtä intensiivisesti elokuvaa ja vielä näin intensiiviseksi muotoiltua sellaista. Elokuvan päättyessä luulin Salvan pituudeksi vain tuntia, mutta filmi onkin kestoltaan ihan täyspitkä. Manuchar ja näyttelijänsä imaisevat mukaan. Aika unohtuu, saa siivet tai seisahtuu.   

 

Equus - hevonen

Moni ohjaaja ei pitkän urankaan jälkeen tiedä, että elokuvan tehtävänä on näyttäminen. Salvassa sen osaa 23-vuotias ensifilmin tekijä. Manuchar herättää kiinnostuksen jo aloituskuvissa, kun sanaton Henri kohdataan tallin ovella seisomassa. En muista lähiajoilta filmivuotta, jolloin hienoja lapsirooleja olisi kertynyt näin monta peräkkäin. Salpa nousee nuorten näyttelijäin ohjauksen osalta sellaisten elokuvien rinnalle kuin amerikkalainen Hide Your Smiling Faces, englantilainen The Selfish Giant, saudiarabialainen Wadjda ja suomalaiset Silmäterä ja Tumman veden päällä.   

Elis Lindfors hämmästyttää ensiroolissaan Salvan Henrinä. Se jälkikäteen lukemani tieto, että Lindfors itse ei änkytä, vaan joutui sen opettelemaan, on tyrmistyttävää. Nuorille leodicaprioille tällaisesta suorituksesta annettaisiin Oscareita. On mahdotonta arvioida, mikä on Manucharin henkilöohjauksen ansiota, mikä näyttelijän myötäsyntyistä lahjakkuutta. Katsojana sitä vain on kiitollinen tästä hienosta yhteistyöstä syntyneestä suurenmoisesta lahjasta.   

Lindforsin Henri tuo erityislaatuisuudessaan mieleen vaalean Kåre Hedebrandtin Oskarin Tomas Alfredsonin ruotsalaiselokuvasta Ystävät hämärän jälkeen. Ja kun Henri illan hämärässä ääneti hevosaitaan tukeutuen ojentelee kaulaansa ja kuopii kupeitaan, käy mielessä nuori Peter Firth hevosiin samaistuvana poikana Sidney Lumetin elokuvasta Equus – Hevonen (1977, Peter Shafferin näytelmäsovitus).   

Kuvaaja Arttu Peltomaa tavoittaa useita puhuttelevia, vatsanpohjassa tuntuvia öisiä näkyjä Henrin yksinäisyydestä ja hädästä. Purkaukset – änkytyksen katkaisukeinona käytetty pöydän rummutus, riipaiseva isän lähestymisyritys – tuntuvat räjähdyksiltä elokuvan hiljaisuuden keskellä. Vastaavasti kumppanuuden kokemus vertaisten joukossa änkytysryhmän kokouspöydässä on silmienavaaja niin Henrille kuin katsojalle.   

Mikä on tarinan salpa, jos se ei ole änkytys? Jukka Kärkkäisen ja JP Passin Kovasikajuttu-dokumentin (2012) koskettavimpia kohtia on se, jossa punkbändin johtohahmo Pertti Kurikka kertoo, että bändiprojekti on parantanut hänen puhevikansa. Salvan fiktiossa isä yrittää takoa matikkaa Henrin päähän, mutta se ei pojalta suju. Sen sijaan Henri piirtää hienosti. Puhe takeltelee, kun pitää sanoa jotain auktoriteeteille - tai aluksi tytöille. Mutta hevosten kanssa kommunikaatio Henriltä sujuu. Aitauksessa sanatkin pulppuavat vapaasti.    

Mykät todistajat

Oman mielen salvat avautuvat vasta, kun ympäristöstä löytyy ymmärrystä. Manuchar näyttää kuvia pilvistä, puista ja luonnosta mykkinä todistajina Henrin tarinalle, suhteuttamaan pienet asiat suurten rinnalle. Salpa haluaa luoda tasa-arvoisen, kokonaisen maailman, joka koostuu, mistäpä muusta kuin erilaisuuksista. Ehkä ”suhtautumista” ei edes tarvita, vaan yhteisyyttä ja rinnakkaiseloa.   

Henrille maailma aukenee uudella tavalla änkyttäjien tukiryhmässä. Tallilla poika voi myös – hevosten lisäksi – kohdata häneen luontevasti kontaktia ottavat hevostytöt ja asiallisen tallinhoitajan (Elena Leeve). Tinkimätön elokuva ei lankea onnelliseen loppuun, sillä filmin päättyessä vieläkin Henrin elämässä riittää haasteita. Mutta jotakin pojassa ja pojan maailmassa on peruuttamattomasti liikahtanut. Ehkä juuri se salpa.   

Zagros Manuchar tekee filmissään kaiken virkistävän toisin. Krediitit, tekstit ja kiitokset – ohjaajan lisäämää rukousrunomottoa myöten – ovat elokuvan alussa. Filmi päättyy mustaan kuvaan. Arkitoimia kuvataan säntillisyydellä, joka tekee pöydän kattamisesta pyhän toimituksen. Änkyttävä poika on hiljainen, mutta ei isä tai hevostenhoitajakaan paljoa puhu. Eikä nyt ilmeillä, metelöidä eikä tehdä toimintahauskaa.   

Manucharin tapa näyttää muistuttaa Lähi-Idän elokuvista. Bresson on mainittu Salvan yhteydessä. Tosiaan, aikuisesiintyjät Eero Enqvist ja Elena Leeve tyytyvät ohjaajan ”malleiksi”, eivätkä näyttele roolejaan kuvan ja tuvan täydeltä. Tällä metodilla, hienovaraisella pidättyvyydellä – sillä sen täytyy olla suunniteltua eikä ensiohjaajan kömpelyyttä, osaamattomuutta – Salpa saavuttaa poikkeuksellisen ilmaisuvoiman, keskittyneisyyden ja hartauden.   

Aina laajetessaan keskushenkilöiden, kodin, tallin ja hevosten ulkopuolelle, Salpaan uhkaa tulla pieniä, elokuvallisen muka tekemisen kosketuksia, mutta ne jäävät mitättömiksi välikuvien kauneuspilkuiksi. Onko sitten ohjaaja-käsikirjoittajan taidokkuutta vai sen puutetta, ettei kaikkia lupaavia kohtauksia syvennetä, esimerkkinä vaikkapa epäluuloisia tai vain ujoja silmäyksiä pidemmälle, jää kiehtovasti Salvassa auki – niin kuin moni muukin asia positiivisessa mielessä vaivaamaan päätä tässä luvattoman paljon lupaavassa esikoiselokuvassa.   



Fingerpori