UUTINEN | KP24

Martin – gauchojen kuningas

La 19.9.2009 klo 11:47
Way of a Gaucho (1952) Ohjaus Jacques Tourneur 5/5 Paljon ennen italowesternejä Jacques Tourneur teki Argentiinassa pampalänkkärin, joka sijoittaa cowboyratsastajan tilalle vielä taitavamman hevosenkäsittelijän, gauchon. Meillä filmi nähtiin ensi-illassaan 50-luvun alussa nimellä Gauchojen kuningas. Alkuperäinen amerikkalaisnimi 20th Century Foxin elokuvalle on Way of a Gaucho. Filmiä ei juuri ole voinut nähdä sen tekoajan jälkeen kuin kenties erikoisfestivaaleilla ja ehkä joidenkin maiden arkistoesityksissä. Nyt, jälkiviisaasti ja aivan aiheesta klassikoksi nimetty Way of a Gaucho on tullut dvd:lle, mutta levyformaatissakin Gauchojen kuningas ilmestyi tänä kesänä vasta Espanjassa. Mutta osuvasti niin, koska elokuvan espanjankielinen otsake, Martin el Gaucho, on Tourneurin loistavan teoksen tarkin ja ilmaisevin. Martin Penalosa on tarinan sankarin nimi, mutta kun espanjalaiset nostavat esiin vain "Martinin" ja "gauchon", Tourneurin filmin kirjallishistoriallinen aihe tulee selkeämmin esille. Herbert Childsin romaanin pohjalta käsikirjoituksen on tehnyt Philip Dunne. Dunne oli Hollywoodin vasemmistoradikaali, joka 50-luvulla näkyvästi vastusti epäamerikkalaista toimintaa tutkivaa komiteaa. Hänen käsikirjoittamiaan ovat mm. Viimeinen mohikaani (1936, 1992), John Fordin Vihreä oli laaksoni (1941), Sinuhe, egyptiläinen (1954) ja myös Gauchojen kuningasta vuotta ennen valmistunut, Tourneurin toinen historiallinen seikkailuohjaus, Merirosvojen kuningatar (Anne of the Indies). Sankarin nimi, teema ja tapahtumat pääkohdin on tarinaan lainattu pitkästä, kaksiosaisesta argentiinalaisrunoelmasta Martin Fierro, jonka kirjoitti José Hernández. Se kertoo eurooppalaista modernismia vastustavasta miehestä, jonka gauchon elämäntavalla on ollut suuri merkitys Argentiinan kehityksessä ja itsenäistymisessä. Runossa Martin on köyhtynyt gaucho, joka joutuu armeijan palvelukseen, taistelee intiaaneja vastaan, karkaa armeijasta ja huomaa joutuneensa omiensa hylkimäksi. Tarinan lopussa sankari päättää muuttaa nimensä ja laskea aseensa. Hernándezin Martin Fierrosta luin Wikipediasta - ja huomasin, että edellä kerrottu täsmää täysin Tourneurin komeaan elokuvaan. Sitä Wikipediakaan ei näytä tietävän, että Tourneur teki aiheesta elokuvan jo 50-luvulla. Verkkotietoteoksen englanninkielinen versio mainitsee vain 1973 ilmestyneen amerikkalaisen Nobel-ehdokas Thomas Pynchonin romaanin Gravity's Rainbow, jossa vasta suunniteltiin filmin tekemistä Martin Fierrosta! Pynchonilla teosta olivat värkkäämässä argentiinalaiset anarkistit ja epäilyttävä saksalaisohjaaja. Jacques Tourneur on ranskalaissyntyinen, hänen isänsä oli ohjaaja Maurice Tourneur (mykkäversio Viimeisestä mohikaanista 1920). Jacques Tourneurin kuuluisimmat ja vaikutusvaltaisimmat elokuvat meillä ja muualla ovat Kissaihmiset (Cat People, 1941), Yö voodoosaarella (I Walked with a Zombie, 1943) ja Varjot menneisyydestä (Out of the Past,1947). Hänen 40-luvun jälkeinen tuotantonsa on unohtunut ja kadonnut silmistä, mutta onneksi dvd-julkaiset pikku hiljaa ovat täydentämässä Tourneurin muotokuvaa. Tosin yksi hänen ehdottomista huipuistaan ja ohjaajan oma suosikki Sanan voimalla (Stars in My Crown, 1950) odottaa sekin vielä julkaisuaan. Gaughojen kuninkaassa Tourneur ehtii 87 minuutissaan esittämään sinänsä yksinkertaisen ja, edellä esitetyn kirjallisrunollisen pohjansa vuoksi, legendamaisen tarinansa uskomattoman rikkaana ja vivahteikkaana. Muodoltaan ja kuvaukseltaan filmi on tekijänsä täydellisimpiä ja ehdottomasti yksi kaikkein kauneimmista lännenelokuvan lajityyppiin kuuluvista teoksista. Sen soundtrackin musiikki on Sol Kaplanin (Niagara, Over the Edge, Star Trek -tv-sarja) nuoruudentuotantoa ja jatkuva ilo korville. Tarinan klassisuus on ilmeisesti ollut myös hyvä pohja rakentaa dialogia, sillä Dunnen teksti on tiheää, iskevää ja ilmaisukykyistä. Rory Calhoun on minulle ollut vain nimi mailleen painuneiden tähtien joukossa, mutta mieshän on westernsankarina ilmestys, garycooper- ja clinteastwoodmaisen pidättyvä ja karski mutta clarkgablemaisen komea, raamikas ja täydellisen uskottava periksi antamattomana kunnian miehenä, joka puolustaa vanhaa elämäntapaansa viimeiseen asti - mutta on kyllin viisas ja ylevä osatakseen myös nöyrtyä aikakauden muutoksiin. Erittäin osuvia hahmoissaan ovat myös Martinin kasvinkumppania Don Miguelia esittävä Hugh Marlowe (Tyttö ja kosija, Kaikki Eevasta, Alcatrazin vanki), jonka ääntäkin on nautinto kuulla. Kertomuksen konnana, mutta hyvin luonteikkaana ja monikerroksisena roistona, on Richard Boone eräässä parhaista rooleistaan. Hän esittää upseeria, joka ottaa Martinin joukkoonsa, b-vaihtoehtona sille, että mies olisi joutunut vankilaan tai ammuttavaksi. Majuri Salinas on Martinin ohella elokuvan tärkein hahmo vastuksena ja vastakohtana. Gauchon vapauden asemasta sotilaan vapaus on majurin mukaan vapautta totella. Tekisi mieli lisätä miesnäyttelijöiden veroiseksi myös naispääosaa, veljesparin ihastusta Teresaa esittävä Gene Tierney (Laura, Minun on kosto), mutta kaunis ja uljas nainen on ehkä liian ladylike gauchon intiaanityyppiseksi vaimoksi. Elokuvan uskaliaisuudesta kertoo se, että juonessa Teresa ja Martin panevat vuoristossa pakomatkalla alulle lapsen - ennen kuin isä Fernandez on ehtinyt parin vihkiä. Tavalleen uskollisesti Tourneur näyttää hyvin lyhyenä, viitteellisenä kohtauksena ratkaisevan yön. Martin kaappaa naisen hevosen päältä syliinsä ja kuva himmenee, mutta otos ei silti ole kaunisteleva klisee. Perinteisen näköisen tarinan sisällä ja sen henkilöissä on kiinnostavia ristiriitaisuuksia. Don Miguel on Martinille kuin veli, mutta kuitenkin airut muutoksesta ja taipumisesta, vettä Martinin tulelle. Molemmat pojat on kouluttanut isä Fernandez (Enrique Chaico), mutta kun Martin etsii turvapaikkaa, on kirkonmies enimmäkseen vastahakoinen, koska kasvatti on sortunut väkivallan tielle. Dunnen loistavasta vuoropuhelusta näyte on majuri Salinasin repliikki, kun sotilas joutuu vuorostaan katsomaan Martinin aseen piippua. Odotusten vastaisesti Salinas anookin armoa, mutta sanoo samaan hengenvetoon vannovansa, että jos Martin hänet päästää, se on hänen viimeinen virheensä, koska siinä tapauksessa Salinas etsii Martinin käsiinsä ampuakseen hänet. Gauchojen kuninkaan voi värielokuvana huoletta nostaa Tourneurin mestariteosten joukkoon. Ohjaaja on visualistina aivan omaa luokkaansa ja amerikkalaisten tekijöiden joukossa hienovaraisen, paisuttelemattoman ilmaisun mestari. Tourneur satsaa hiljaisiin hetkiin ja usein ohittaa yksinkertaisin, pienin kuvin kärjistetyimmät käänteet, jotka muilla olisivat teoksen dramaattisia huipennoksia. Silti Tourneurin mestaruus on selvästi nähtävissä siinä huolekkuudessa, jolla "mise en scene", näyttämöllepano, on kuva-alaan sovitettu, ja miten kamera liikkuu, lähestyy ja vetäytyy aihettaan paljastaen. Gauchojen kuninkaassa Argentiina on luontevasti läsnä eikä tunnu eksotiikkamausteelta. Aito ympäristö on merkittävä lisä filmin ilmapiiriin. Hyvänä esimerkkinä "rekvisiitan" käytöstä on se, miten pampa-aron kellertävät pensaspöheiköt vilahtavat otoksissa filmin alkuesittelyssä. Myöhemmin ne otetaan syventävään käyttöön ja "persoonallistetaan" paikan hengen autenttisiksi ilmentäjiksi, kun Martin ja Teresa löytävät pensaan suojista strutsien pesän ja saavat ruokaa niiden munista. Maan- ja elämänläheisyyttä lisäävät hevoset, alpakat, ja muu karja. Studio- tai muu efektiotos puumasta ei ole sekään turha lisuke, vaan korostaa pariskunnan karkumatkan vaaroja ja vastuksia juuri ennen lopullista käännettä, joka pakottaa Martinin ja Teresan kääntymään takaisin rasittavalta yritykseltään rajan yli Chileen. Karjan vauhkoontuminen loppupuolen dramaattisessa huippukohdassa - niitäkin siis Tourneurilla löytyy - on saumattomasti rakennettu ja yhdistelty aitoa karjalauman kuvaa ja studiossa tai muuten turvallisemmissa asetelmissa kuvattuja kriittisiä hetkiä. Taas kaipaisi suurta kangasta, koska karjanajo pärjää hyvin vertailussa minkä tahansa amerikkalaiswesternin kanssa ja kohoaa Costnerin Tanssii susien kanssa -elokuvan puhvelinmetsästyksen rinnalle dokumentaarisuudessaan, vauhdissaan ja vaarallisissa tilanteissaan. Elokuvassa on rynnistävä alku, joka esittelee aron vapaat ratsastajat, 1800-luvun gauchojen kulta-ajan viimeiset edustajat. Gauchojen kuningas on läpisävelletty upeasti kerrontaa ja argentiinalaisteemoja tukien. Elokuvamusiikki säestää alun ratsastuskohtauksia, joissa tarinan eväät esitellään. Voi vain kuvitella, miten räjähtävän lähdön filmi onkaan saanut komeissa väreissä ja suurella valkokankaalla Sol Kaplanin musiikin tahdissa. Gauchojen ratsastaessa vankkurien saattueena ranchilleen, nähdään pieni voimannäyte Tourneurille niin tyypillisestä kulkevasta kuvakerronnasta, joka etenee kuin tanssikoreografia, mutta luonnollisella rytmillä ja sykkeellä, joka palvelee aina aihesisältöä muotoa alleviivaamatta. Ratsujen saapuessa kotiin on pikkupoika odotellut ensimmäistä näköhavaintoa ratsunsa lautasilla seisten ja maastoa tarkkaillen. Tulijat nähtyään, poika ratsastaa ensimmäisenä kertomaan, samalla kun toiset lapset kameran vetäytyessä avaavat pitkän portin. Ranchin juhlapihalla poika juoksee hakemaan maasta kepin, kiertää päähenkilöt, joita oikealle panoroiva kamera seuraa, miekkailee kepillään toisen lapsen kanssa ja sitten ohikävelevän kehotuksesta esittää pienen vauhdikkaan tanssin kameran jatkaessa kulkuaan keskustelevan pääparin matkassa. Eihän se kirjoitettuna miltään tunnu, mutta kunpa pääsisitte näkemään! Tourneurin taidosta ja Kaplanin musiikin osuvasta käytöstä kertoo Martinin gauchoystävän Falconin (Everett Sloane) kitaran käyttö. Sellissä Falcon on soittanut kaihoisaa, äidistä kertovaa melodiaa. Kun Martin pakomatkallaan tulee vuorilla sotilaiden hävittämään gauchojen piilopaikkaan, hän huomaa ensimmäisenä särjetyn kitaran ja sitten kiven takana jalat. Heti, kun kitara tulee kuvaan, alkaa lyhyellä kitarankielten näppäilyllä Kaplanin muunnelma Falconin alituiseen laulamasta äitisävelmästä. Kun ruumis varmistuu Martinin ystäväksi ja tämä hautaa Falconin yöllä, tutuksi tullut musiikkiteema soitetaan surumarssin kumisevaan tyyliin. Tourneur käyttää värikuvausta yhtä taiten kuin mustavalko-otoksia tunnetummissa filmeissään. Kuvaaja Harry Jackson (Okinawa, Iskelmäkaruselli, Merirosvojen kuningatar) huolehtii siitä, että Argentiinan aidot kuvauspaikat vuoristoineen piirtyvät filmiin yhtä komeina kuin Monument Valleyn kalliot Fordin westerneissä. Punainen on vahvasti esillä sotilaiden lakeissa ja Martinin ottaman kapinallishahmon Valverden punaisessa villaponchossa. Myöhemmin "näemme punaista" kohtauksessa, jossa Teresa rukoilee pyhimystä edessään kynttilä, joka palaa punaisen lasin sisällä. Alitajuisesti punainen viestii myös kapinallisten yhteydestä. Kun majuri Salinas vie Teresalle uutisia Martinista, joka on ryhtynyt Valverdeksi, taustalla punaviiniä tarjoilee sisäkkönä toimiva kansannainen Tia Maria (Lidia Campos). Tämän punainen hame on kuin peilikuva Valverden ponchosta ja yhteys vahvistuu, kun selviää, että Tia Maria tietää Valverde-Martinin piilopaikan. Kellojen soitto saattelee Martinin merkittäviä kokemuksia. Eläinten kaulakellot soivat, kun mies löytää kalkkarokäärmeen pureman Valverden ja tajuaa kohtalonsa: "Isä sanoi viimeisinä sanoinaan, että kovat ajat ovat tulossa, etsi itsellesi johtaja, ja jos et löydä, ryhdy itse johtajaksi". Pikkupoika soittaa kelloja isä Fernandezin lähetysaseman pihalla, kun Martin ja Teresa saapuvat vihittäviksi. Ja kirkonkellot soivat myös katedraalissa, joka elokuvan lopussa on Martinin tarinan ratkaisevien käänteiden näyttämönä. Katedraalikohtaus on huima ja tuo piilotteluteemoineen, hautajaissaattueineen ja kirkollisine kaapuineen mieleen myös Tourneurin vanhemman elokuvan Leopardimies. Gauchojen kuninkaassa kohtaus jatkuu katedraalin sisällä, jossa valkokiviset käytävät muodostavat eksyttävän labyrintin, jonka seinille jälestävien sotilaiden varjot luovat yksinkertaisen taloudellisesti ja filmillisen runollisesti samanlaista värjyvää uhkaa kuin näkymättömän pantterin liikkeet Kissaihmisten uimahallikohtauksessa. Katedraalikohtauksen kruunaa vielä munkkien kirkkolaulu, jonka voimakkuus vaihtelee vaaran lisääntymisen mukaan. Dialogissa toistuu usein gauchojen tervehdys "Go with God", "Olkoon Jumala kanssasi". Vain Salinas vastaa Martinin tervehdykseen "Go with the devil", "Piru sinut periköön". Näemme toistuvasti elokuvassa myös ristejä, kirkoissa ja haudoilla, mutta eräänlainen risti on myös miekka, joka isketään kiinni aidanseipääseen. Uskonnolliset merkit toistuvat Pyhää Teresaa kuvaavassa riipuksessa, jonka Teresa antaa suojaksi Martinille. Pyhää Teresaa sekä hänen uskonnollisia näkyjään ovat tulkinneet eroottisiksi niin menestyskirjailija Dan Brown kuin filosofi Julia Kristeva. Romanttisia mutta myös eroottisia ovat Teresan kaksi heräämiskohtausta, jolloin hän ensimmäiseksi huomaa Martinin. Gauchojen kuninkaan yksityiskohtien hienovaraisesta runsaudestakin ne nousevat poikkeuksellisen vahvoina esiin. Ensimmäisessä Martin on pelastanut Teresan intiaanin kynsistä ja väsyneenä nukahtanut Teresa herää heinikossa joen rannalla. Kamera näyttää nousevan naisen ja tämän silmissä näkyvän väkevän kuvan: Martin on noussut hevosensa lautasille tarkkailemaan. Viittaus on yhteydessä aiemmin näkemämme pikkupojan esittelemään gauchon elämäntapaan, mutta voimakkaan pysty asento on Teresan silmissä myös naisen katsetta ilahduttavan miehinen näky. Toisen kerran Teresa herää seuraavana yönä kesken unien. Silmiä raottaessaan hän näkee häilyvästi leiriintymispaikan vahvojen puiden välissä taivasta vasten piirtyvän Martinin tumman siluetin. Miehen varjo koskettaa makaavaa naista ja Teresa vaipuu taas uneen. Hannu Björkbacka
Fingerpori