UUTINEN | KP24

Leonard lauloi Lontoossa

Pe 24.4.2009 klo 22:09
Leonard Cohen – Live in London (2009) 5/5 Hannu Björkbacka Sen ainoan kerran, kun minä näin Cohenin – Kulttuuritalolla Helsingissä 7.2.1985 – taisin olla hieman pettynyt. Various Positions –levy oli ilmestynyt edellisvuonna sisältäen erityisesti Suomessa menestyneen Dance Me To The End of Loven ja vasta myöhemmin maailmanhitiksi nousevan Hallelujahin. Levy oli hyvä pohja konsertille. Tosin Yhdysvalloissa Columbia-levy-yhtiö ei luottanut Cohenin uutuuteen sen vertaa, että olisi sitä siellä julkaissut! Ironian mestarina laulaja totesikin myöhemmin Columbiasta olevansa ”aina hyvin liikuttunut heidän vaatimattomasta kiinnostuksestaan työhöni.” Kulttuuritalolla Cohen oli toki vaikuttava omassa persoonassaan elävänä konsertissa. Mutta häntä säestävä bändi tuntui korostavan läpi konsertin amerikkalaisen kantrin sävyjä, jotka olivat Various Positionsin ainoa miinus. Levyjen perusteella tuntemani Cohenin syvyys ja särö ja painokkuus enimmäkseen puuttuivat yhtyesoiton säestämältä konserttikeikalta. Niitä kuitenkin Helsingissäkin sai aimo annoksen, kun konsertin keskellä maestro saapui pelkän akustisen kitaran kanssa yksin lavalle ja esitti muutaman yleisön henkeä pidätellen kuunteleman laulun, mm. Avalanchen. Niistä lauluissa kaikui myös katkera sappi ja raskas murhemieli ja terävästi vastakarvaan raastava karheus. Tuo jälkimmäinen onkin ainoa puute loistavalla Live in London –konsertilla, joka on onneksi taltioitu sekä dvd-levylle että cd:lle kokonaisena kahden ja puolen tunnin pakettina. Purevia ja kitkeriä, The Future –laulun kohdalla murhaavia säkeitä kuullaan nytkin lauluissa, mutta kypsän, viisaan, arvokkaan ja tyyntyneen vanhuksen elämänkokemuksen läpi. Leonard Norman Cohen täyttää tänä vuonna 75 vuotta. Englantilaiset ovat pitkään kutsuneet Cohenia nimityksellä ”Laughing Len” (naurava Len), koska pinttynyt mielikuva runoilijasta, kirjailijasta ja laulajasta on synkkä. (Myönnettäköön, että levytyksellä Songs of Love and Hate (1971) Cohen vetää mustissa partaterämietteissään vertoja The Future albumin (1992) apokalyptisille mietteille. Ensin mainitulta ei muuten ole otettu yhtään laulua Live in Londonille. Sama kohtalo on varattu vuonna 1977 tuottajaguru Phil Spectorin luotsaamalle Death of a Ladies’ Manille, jonka kaikki laulut on merkitty molempien nimiin. Ehkä Cohenille on jäänyt traumoja. Hän kuului niihin henkilöihin, joita pahamaineinen ja henkisesti häilyvä tuottajanero uhkasi aseella. Cohenin kertoman mukaan Spectorilla oli toisessa kädessä viinipullo ja toisessa ase ja hän kiersi kätensä laulajan ympärille, painoi aseen piipun Cohenin kaulaan ja sanoi ”Leonard, minä rakastan sinua.” Cohen vastasi: ”Toivottavasti, Phil.”) Silti alusta asti hänen lauluissaan on ollut ilkikurista ja itseironista huumoria, ja aina valloittavia melodioita. Paljon julkaissut runoilija ja kirjailija mielletään laulajanakin tekstittäjäksi, mutta hänen sävellyksensäkin ovat hienoja ja paljolti aliarvostettuja. Jos Helsingissä näkemäni nuorempi versio Cohenista oli pidättyvä ja cool, niin Live in Londonin neljännesvuosisataa kypsempi lauluntekijä on aika lähellä Laughing Leniä. Jollei aivan naurua kuulla, niin paljon nähdään pikkupoikamaisen ujoa hymyä ja lämpimän vastaanoton huomiossa paistattelevaa ilahtunutta silmänpilkettä. Ja miten reippaasti, puoli juoksua Cohen ilmestyy lavalle ja poistuu sieltä hetkeksi, milloin tauolle tai lopun monien ylimääräisten aikana. Esiintymispaikkana on 02 Areena, jossa on 20 000 kuulijaa. Cohenilla on päällään tuttu siniharmaa puku ja ylös asti napitettu paita. Päässä hänellä on lempihattunsa, fedora, ja yhdistyneenä karuihin, uurteisiin kasvoihin vaikutelma on coolin bogartmainen. Hymyilevä Bogart ottaa kevyesti haltuunsa lavan, jolla bändi soittaa suljetun esiripun edessä sinisessä valossa. Yhdenmukaisuutta korostaa yhtyeen jäsenten pukeutuminen, joka naisia myöten noudattaa maestron linjaa – hatut mukaan lukien. Ja se hattu nousee lauluntekijän valkoisiksi harmaantuneilta hiuksilta tiuhaan sydämen päälle, kun Cohen kiittää yleisöään, ei vain tästä konsertista – ”On kunnia soittaa teille tänä iltana” – vaan myös koko urastaan. Sama taiteilijan nöyryys ilmenee hänen kunnioituksessaan soittokumppaneita kohtaan. Cohen esittelee jokaisen soolon erikseen ja mainitsee solistin yhteydessä jonkin mainesanan: ”Yhteistyökumppanini, verraton Sharon Robinson”, tai muista taustalaulajista ”Hattie ja Charley Webb – subliimit Webbin sisarukset”. Yhtye esitellään moneen kerran illan aikana ja valokeilaa saa erityisesti Javier Mas, eksoottisia kieli-instrumentteja soittava spesialisti soittimineen: banduria, laud, archilaud… Yhtyeen jäsenistä Cohenin viimeisillä levyillä taiteilijan kanssa yhdessä lauluja tehnyt Sharon Robinson oli mukana jo Kulttuuritalon keikalla. Parasta tässä viime vuoden konsertissa on kuitenkin yhtenäinen ilme, joka ei pohjaudu countryyn, vaan siihen itämaiseen ja juutalaiselta kuulostavaan rikkaaseen yhteissoittoon, johon suuntaan käänne tapahtui erinomaisella vuoden 1979 albumilla Recent Songs, jolla soivat trumpetit, oboet ja sielukas oud. Illan aloittaa humppamelodiallaan suomalaisia ihastuttanut Dance Me To The End of Love, joka intensiivisyydessäänkin on viihteellisintä Cohenia. Taitavien taustalaulajien – Cohen käyttää aina naisääniä musiikissaan – äänten solina ei ole kovin kaukana kliseisen siirappisista viuluista. Onneksi heti seuraava kappale on madonluvut maailmalle saneleva The Future samannimiseltä, muuten epätasaiselta albumilta vuodelta 1992. The Futuren toistuva lause on ”olen nähnyt tulevaisuuden, se on murhaa”: Things are going to slide in all directions/Won’t be nothing/Nothing you can measure anymore/The blizzard of the world/Has crossed the threshold/And it has overturned the order of the soul… Mutta tämäkin maailmanlopun saarna siivilöityy vanhan Cohenin opettajamaisen viisauden ja sovitusten ja soinnin korvaa hyväilevän yhtenäisyyden kautta pikemmin balsamiksi haavoihin kuin avaten niitä. Ehkä kaikki viisaus alkaa tosiasioiden tunnustamisesta? Välipuheessaan Cohen toteaa kokeilleensa sekä lääkkeitä että filosofiaa ja uskontoa, mutta silti ”hyväntuulisuus pyrki pilkahtelemaan esille”. Pokerinaamainen puhe osoittaa Cohenin olevan myös loistava stand up –koomikko. Bird on the Wire –klassikossa Cohen tarttuu kitaraansa ja bravuurissa Everybody Knows jo huomaa, miten hämmästyttävän vahvana laulajan tumma, ilmaisuvoimainen ääni on säilynyt ja miten intensiivisesti hän nykyään esiintyy kuin jokaista sanaa punniten. In My Secret Life on Sharon Robinsonin kanssa tehtyä uudempaa tuotantoa vuoden 2001 levytykseltä Ten New Songs. Sovitus on erittäin hieno ja enkelikuoro hyvässä käytössä päästen erityisesti esiin laulun sillassa. Loitsumaisesti huhuileva Who By Fire on illan ensimmäinen laulu vähemmälle huomiolle jääneeltä, mutta aivan Cohenin tuotannon kärkeen kuuluvalta vuoden 1974 albumilta New Skin For the Old Ceremony. (Se toinen on lopussa kuultava I Tried To Leave You.) Vaikutusvaltaiselta debyytiltä ja uran todelliselta aarreaitalta Songs of Leonard Cohen (1968) kuullaan monta laulua. Kuten ihastuttava Hey, That’s No Way to Say Goodbye tai So Long, Marianne, jotka osoittavat, että myös viattomimmat ja suloisimmat rakkaulaulut ovat säilyttäneet rakastettavuutensa tähän päivään saakka. Cohen on ottanut tavakseen esitellä monet laulut lausumalla joitakin säkeitä esityksen alussa ilman säestystä. Laulun Anthem Cohen aloittaa polvillaan. Sen viisaus voi olla Cohenin uskontunnustus: Ring the bells that still can ring/Forget your perfect offering/There is a crack in everything/That’s where the light gets in. Täydellisyyden sijasta voimme siis tyytyä siihen, että kaikessa onkin oltava jonkinlainen murtuma, jotta valo pääsee sisään. Bogartin lisäksi Cohenin habitukseen alkaa tulla jopa sinatramaisia piirteitä, niin tarkka ja eloisa tekstien tulkki hän nykykunnossaan on. Väliajan jälkeen Cohen juoksee lavalla ja ensimmäiseksi kiittää yleisöään ”ei ainoastaan tästä illasta, vaan niistä monista vuosista, jotka olette pitänyt lauluni elossa.” Sitä ennen hän on toki muistanut viitata oman opettajansa sanoihin – nykyisin 102-vuotias – kun tämä oli jo 97 ja sanoi Cohenille: ”Anteeksi, etten kuole.” Seuraa todella subliimi Tower of Song vuoden 1988 hitiksi nousseelta I’m Your Man –albumilta. Sen aikana Cohen leikittelee yleisöllään. Taustalaulajien duubi duun aikana hän kertoo päässeensä asioiden ytimeen, kompastuneensa lopulliseen totuuteen. ”Enkä minä ole semmoinen ihminen, joka pitäisi sen omana salaisuutenaan.” Kun yleisö on saanut Cohenin vakuuttuneeksi olevansa valmiina kuulemaan tuon ratkaisevan totuuden, laulaja sanoo: ”Vastaus mysteeriin on: Du dam dam du dam da du dam… Tietysti kuullaan myös tuo monelle suomalaisellekin ensikosketuksen runoilijaan tarjonnut Suzanne 25 laulun joukossa. Kaiken kaikkiaan Cohenin oma eläköitymiskonsertti korjaa muutama vuosi sitten ilmestyneen tribuutti-dvd:n I’m Your Man (2006), jolla sinänsä taitavat laulujen tulkit eivät olleet vaivautuneet edes opettelemaan laulumestarin sanoja ulkoa. Robinson ottaa päävastuun Boogie Streetin esittämisestä ja sen jälkeen kuullaan säveltäjän versio Hallelujahista. Sitä ei kuulla Cohenin alkuperäisessä Various Positionsin levytysasussa vaan pitempänä, eri säkeistöjä sisältävänä versiona, jonka alun perin teki tunnetuksi Walesin suuri poika John Cale aloittaen klassikoksi että yleisönsuosikiksi kohonneen hienon laulun voittokulun. Show on kuvattu monipuolisin kuvakulmin, mutta kikkailua välttäen yksinkertaisesti oleelliseen, yhtyeeseen ja laulajaan keskittyen. Yleisöä näytetään laulujen välissä. Illan kohokohta ja intiimein hetki oli kokonaan lausuttuna esitetty A Thousand Kisses Deep, jolloin kamera porautui lähikuvassa koko ajaksi Cohenin kasvoihin. Vaikka näin taltioitu 75-vuottaan käyvän runoilijan esitys jää taiteilijaa määritteleväksi esitykseksi historiaan, ei siitäkään puuttunut huumoria. Alkuperäisen tekstin lomaan Cohen improvisoi: ”Treenaan, vaikka se on liian myöhäistä, on ollut jo vuosia…” jolloin yleisö taas ilahtuen kohahtaa. Lopussa kuullaan Webbin sisarusten kultalankoina kiertyviä ääniä heidän esittäessään If It Be Your Willin säestäen lauluaan harpulla ja kitaralla. Encore-biiseistä paras kuullaan ennen koko bändin säestyksetöntä accapella-hyvästijättöä. Cohen juoksee takaisin lavalle ja tarttuu kitaraansa henkäisten mikrofoniin alkusäkeen: I Tried To Leave You, jolloin yleisö taas räjähtää. New Skin For the Old Ceremonyn laulu sisältää Cohenin yksinkertaisimmat ja ikimuistettavimmat rivit: The bed is kind of narrow/But my arms are open wide/And here’s a man still working for your smile. Kun Cohen laulaessaan levittää kätensä ja avaa sylinsä yleisölle, on yhteys taattu. Live in Londonilla Leonard Cohen on virkku, keskittynyt, valloittavan eloisa. Konkarin tulkinnoissa on sävyä ja auktoriteettia, onhan hänen äänensä yksi musiikkimme tunnetuimpia, tunnistettavimpia ja tavaramerkkimäisimpiä: ”..I was born with a golden voice...” Niinpä!
Fingerpori