UUTINEN | KP24

Kaikella rakkaudella – Matti Ijäs

To 31.1.2013 klo 06:00
Kaikella rakkaudella. Ohjaus Matti Ijäs. Käsikirjoitus Heikki Vuento, Auli Mantila, Matti Ijäs ja JP Passi. Kuvaus Rauno Ronkainen. Pääosissa Krista Kosonen, Tommi Korpela, Sampo Sarkola, Hannu-Pekka Björkman. K-12. 96 min. Elokuvayhtiö Aamu. Ensi-ilta 1.2.2013. * * * * Hannu Björkbacka Merkittävät tv-työt, kuten Painija, Katsastus ja Pala valkoista marmoria sekä elokuvat Sokkotanssi ja Haaveiden kehä ovat tehneet ohjaaja-käsikirjoittaja Matti Ijäksestä käsitteen. Ilmankos Like on julkaissut filmintekijän taipaleelta juuri uuden ensi-illan alla Lauri Timosen kirjoittaman teoksen Matti Ijäksen elokuvat. Helmikuussa 63 täyttävä Ijäs on tehnyt elokuvaa kohta neljäkymmentä vuotta. Tänään saa virallisen ensi-illan kymmenen vuoden tauon jälkeen syntynyt teatterielokuva Kaikella rakkaudella. Ei ohjaaja valkokangasfilmien väliaikana ole laiskanakaan ollut: televisioon ovat syntyneet elokuvat Tuulikaappimaa, Tarpeettomia ihmisiä, Kolme suudelmaa, Katve ja Enon opetukset. Ijäksellä on repussaan mahtava tuotanto, jota Timonen voi Ijäs-kirjassaan eritellä - kolmisenkymmentä pitkää elokuvaa ja muut työt päälle. Kaikella rakkaudella -elokuvan alkuteksteihin Ijäs on merkitty myös käsikirjoittajaksi, rinnallaan Heikki Vuento (Pete Q, Lunastus, Lahja, Bad Luck Love, Suden arvoitus), Auli Mantila (Neitoperho, Pelon maantiede, Ystäväni Henry) ja JP Passi (Taulukauppiaat, Kovasikajuttu). Useasta kirjoittajasta huolimatta - tai ehkä juuri heidän vuokseen - Kaikella rakkaudella on huolella mietitty ja hyvin tiheä kokonaisuus. Filmi-ilmaisun ihan joka tasolta paistaa laatu. Näyttelijäntyö on Ijäksellä itsestään selvästi aina ensiluokkaista. Niin nytkin. "Minä istun tähän keskelle, niin jää molemmin puolin tilaa", sanoo miehensä ja poikansa menettänyt Ester (Minna Puolanto) asettuessaan alastomana kiertävän postikorttikuvaaja Toivon (Sampo Sarkola) kameran eteen. Naisella ei ole jäljellä enää mitään omaa ja hän haluaa tallentaa surunsa valokuvaan. Krista Kosonen on tarinassa Ansa, josta miehet sanovat, ettei se nainen narussa pysy. Ansa kulkee Suomen ja Norjan Lapin väliä. Tyttölapsen (Aurora Kuusisto) yksinhuoltajan on hankittava elanto kalatehtaalta. Ansa oli kerran naimisissa Ismon (Tommi Korpela) kanssa, mutta mustasukkaisuus tuli väliin. "Yhden olen tappanut ja toinenkin menee heittämällä", uhkaa Ismo vapautuessaan Kakolasta ja palatessaan Lappiin entisille jäljilleen. Hannu-Pekka Björkman esittää Ismon uskovaista yrittäjäveljeä Marttia, joka on autellut Ansaa muustakin kuin lähimmäisenrakkaudesta. Vaimo seuraa tilannetta sivusta silloinkin, kun Martti kurittaa poikaansa (Lauri Romakkaniemi) lukitsemalla tämän yöksi teollisuushallinsa teräskaappiin olemattomia syntejään miettimään. Hyväntahtoinen hirviö Kosonen, Björkman ja Korpela eivät juuri epäonnistu, mutta nyt he ovat parhaimmillaan. Kaikki ovat tuttuja joka toisesta kotimaisesta elokuvasta, mutta Ijäs tavoittaa heistä puolia, joita ei ennen ole nähty. Kuitenkin kameran molemmin puolin pidätellään. Mitään ei ole tyrkyllä, vaan vapaasti löydettävissä. Krista Kososen Ansa on levoton sielu, mutta hänkin yrittää parhaansa. Hänen ajatuksissaan myös toisen jättäminen merkitsee rakkautta, jos se tapahtuu tämän parhaaksi eikä pelkästään itsekkäistä syistä. Ansa tuntuu rakastavan kaikkia miehiään, valokuvaaja Toivoa, Ismoa ja vielä sitä norjalaistakin, mutta kukaan heistä ei pysty tyydyttämään hänen kaikkia tarpeitaan, joista vapaus näyttäisi olevan se ensisijainen. Onko Kosonen vielä missään roolissaan ollut näin upea? Viihteen tekemisellä ei ole ollut mitään vaikutusta Kososen taiteeseen, tai sitten tämä naama ei vain kulu. Ansa on luja nainen, ja hän opettaa miehiäkin pitämään puolensa kaikella rakkaudella. Niin kuin nyt siinäkin kohtauksessa, jossa luonnonsuojelija Toivo ei meinaa saada suutaan auki, vaikka roskien heittäminen auton ikkunasta erämaahan häntä varmasti ärsyttää. Minna Puolannolla on tarinan toinen merkittävä naisrooli nöyränä maan hiljaisena, joka on oppinut taipumaan niin Herran kuin herrankin tahtoon, vaikka ei aina ihan tiedä miksi. Esterin hyvää tarkoittava johdonmukaisuus paljastuu neuvottomuudeksi: paljonko alistuminen on omaa syytä, paljonko uhrautumista - vai peräti osallistumista arkipäiväiseen pahuuteen? Esterin eksynyt vaellus kylän raitilla on sydäntä särkevää, varsinkin kun kukaan ei vielä silloinkaan pysähdy naista kuuntelemaan. Hannu-Pekka Björkman on järisyttävä oikeamielisyydestään varmana, hyväntahtoisena hirviönä, joka on pilannut oman elämänsä ja tekee parhaansa tuhotakseen sen vaimoltaan ja lapseltaankin. On isku vasten kasvoja, kun kaikesta päätellen kunnon jumalinen yksityisyrittäjä Martti varoituksetta paljastuu despootiksi, joka peittää sadisminsa niin kovin vilpittömältä tuntuvaan, runolliseen hehkuun kohoavaan rukoukseen, polvillaan pimeässä teollisuushallissa. Olemme lukuisten elokuvaroolien kautta tottuneet siihen, että Hannu-Pekka Björkman on Hannu-Pekka Björkman, mutta nyt häntä katsoo taas tuorein silmin. Vankan hienostuneessa näyttelemisessä on läsnä vaaran tuntu. Tommi Korpelassa sitä riittää myös. Näyttelijän naamalla ja varrella voi tehdä sekä hyväntahtoisia huumorirooleja, turvallisen reiluja suomalaismiehiä, että tunnottomia tappajia. Kaikella rakkaudella -elokuvassa emme pitkään tiedä, kummasta Ismossa on kysymys ja se saa katsojan varpailleen. Aivan lopuksi mies näyttäisi uhrautuvan toisen tulevaisuuden puolesta, kuin kummin roolissa, ikään kuin hyvittääkseen sen rikoksen, josta vankilaan aikanaan joutui, ja minkä vuoksi hänen oma perheensä on hajonnut. Kososen ja Björkmanin tapaan myös Korpela käsittelee filmin vuorosanoja mestarin ottein, monipuolisesti valottaen. Lausutulla tuntuisi aina olevan jokin muukin merkitys kuin se arkinen ja ilmeinen asiayhteydessään lausuttuna. Toivo elää Kaikella rakkaudella -elokuvan outolintu on Sampo Sarkolan näyttelemä postikorttikuvaaja Toivo - eli Önska, kuten tarinan pikkutyttö hänet heti nimeää. Tällaista hahmoa Ijäksen filmeissä ei vielä ole tainnutkaan olla. Kaikista tarinan ihmisistä hän vaikuttaa eniten kirjoitetulta, valitulta näkökulmalta juttuun - kenties tekijän sijaiseltakin kuvaamispohdintoineen. Sarkola puhuu suomea hienoisesti suomenruotsalaisittain painottaen. Hänellä on luova työ, ilmeisesti koulutaustaakin. Silti hän sanoo "sinkle", eikä single, kun Ismo kysyy kahden hengen ammeesta. Tyypittelyhuumori ja sanonnat toimivat kuitenkin hauskasti. Sarkolan ja tyttöä näyttelevän Aurora Kuusiston kohtauksissa on ujoa, hiljaista yhteyttä. Aiemmissa filmeissään Sarkola on nähty ylimielisinä psykopaatteina tai narsisteina. Nyt näyttelijä astuu erilaiseen rooliin juurevana boheemina, idealistisena maankiertäjänä ja kansantaiteilijana. Toivossa on luonnonläheistä, kömpelöä viehätystä. Näyttelijöiden ohella Ijäs osaa valita elokuviinsa kasvoja. (Otan vapauden puhua Ijäksestä tekijänä tietäen, että filmi on monien rakentama palapeli.) Aurora Kuusisto esittää pikkuvanhaa Suvia valloittavan läsnäolevasti ja hänkin tuntuu nauttivan elokuvan kielipeleistä, niiden korttipelien ohella. Äitinsä tyttäreltä Suvi vaikuttaa siinä, että hän on ehdottomasti pärjääjätyyppi (tuulastuskohtaus veneessä!), mutta sopeutuja: Ansan levottomuutta hänessä ei tunnu olevan. Lauri Romakkaniemi on Esa-poikana filmin koskettavin hahmo pienine ja suurine pyyteineen. Hän ihailee mopoa kanssaan rukkaavaa Ismoa, koska Marttiin ei yhteyttä löydy. Ainoa kommunikointi isän kanssa on voimaton riitely ja säälittävä, sisällyksetön lorurituaali, jonka Martti pakkomielteisesti haluaa aina kuulla: "Hyvää yötä, Jeesus myötä." Kuten ikätoverinsa Kuusisto (no, sama bändi), Romakkaniemi kompensoi näyttelijäkokemuksen puutteen amatöörin aitoudella. Yksi vahvimpia filmistä mieleen jääviä kuvia on Esan hyväksikäytetty hentous, poika on kuin hankeen heitetty riepu - tai matoa nokkaansa turhaan odottava linnunprofiili teräksisen pönttönsä uumenissa. Lopun melkeinpä ohivilahtava tsehovilainen vihjaus aseesta, jota on käytettävä, on filmin käsikirjoituksen pieniä kukkasia. Näin ajateltuna loppuratkaisu kääntyy uuteen asentoon, eikä katsoja ole voinut luottaa kaikkeen, mitä on aiemmin luullut näkevänsä. Tähän tulokulmaan löytyy toki logiikkaa ja taustoittavaa psykologista keissihistoriaa, mutta varmasti enemmän kuin uskottavuuden painoa. Esa ja ase kun selvästi hylkivät toisiaan. Sama tekstin paino vaivaa toisella tavalla elokuvaa siinä, että meidän vain on ostettava se, että Ismo on murhamies, koska se niin usein mainitaan. Menneisyys ei väkivaltatilanteista huolimatta kuitenkaan ole niin läsnä kuin tekijät ovat ehkä toivoneet. Ijäksen filmikertomukset ovat mieleltään avaria ja tunnelmiltaan hengittäviä. Sisältöä ja tekstiä niissä on niin tiheässä, että teokset kestävät kulutusta. Siksi monista ohjaajan töistä on tullut yleisön kestosuosikkeja. Myös Kaikella rakkaudella vain paranee useammalla katselukerralla ja paljastaa kerroksiaan ja rakenteitaan. Elokuva melkeinpä vaatii useamman näkemisen, jotta sen kuulas ilmaisupinta avautuisi ja päästäisi syvemmälle. Yleisönkin on Ijäksen elokuvissa osallistuttava, ja etsivä löytää. Ijäsmäistä zeniä Tyhjää penkkiä kuvaavan kameramiehen kautta Kaikella rakkaudella jakaa kenties Ijäksen omaa elokuvallista filosofiaa: "Minä pudotin ihmisen kuvista pois jo vuosia sitten, kun ei enää kiinnostanut mennä lähelle. Se on ihminen monesti enemmän, kun se ei ole vielä paikalla, tai kun se on juuri lähtenyt", sanoo Toivo Ismolle. Kaikella rakkaudella on ijäsmäistä zeniä - tai zeniläistä Ijästä. Kuten muutkin ohjaajan viimeaikaiset teokset, se katsoo ihmisiään nyt vähän etäämpää, käsivarren mitan päästä - mutta kaikella rakkaudella, niin kuin Ismo sohiessaan Esa-poikaa pois vieraasta pesästä kohden omaa elämänpolkuaan. Elokuvan dialogi liippaa läheltä Kaurismäen täyteen pakattuja tokaisuja, mutta näihin me olemme niin tottuneet, ettemme enää muista, kumpi oli ensin, muna vai kana? Kuvauksen ellipsityyli, se että lopputulos näytetään, mutta vältetään melodramaattiset käänteet ja torpataan katharsis jo lähtökuoppiin, on parhaimmillaan vaikuttavaa, tyrmäävää ja viiltävää. Välillä taas tuntuu, että hahmot jäävät etäisiksi ja toisistaan erilleen ja tarinan palaset lopullista liitosta vaille. Kaikki ihmiset ovat koko ajan matkalla pois toistensa luota, niin että heikompisuuntavaistoisen on vaikea pitää lukua siitä, missä ja minne mennään. Itse olisin suonut, että Ijäs olisi tässäkin elokuvassaan mennyt vähän lähemmäs ihmistä, kuvattavaansa. Krista Kososen lisäksi elokuvassa on pääosassa toinenkin kappale kauneinta Suomen luontoa, nimittäin Lappi. Kuvauspaikkojen vaikutus tuntuu vahvana jokaisessa kohtauksessa, oli sitten kesä tai talvi. Rauno Ronkaisen kuvaus on taas mestarityötä ja Jorma Hörin leikkaus tukee ohjaajan ja käsikirjoittajien visioita. Kyösti Väntäsen äänisuunnittelu ja Heikki Kossin foley-äänet tekevät kuullusta korvia hivelevän elävää ja aitoa. Timo Hietalan musiikki on yhtä maiseman ja sisäisten tuntojen kanssa. Kaikella rakkaudella on surkuhupaisa Ijäs-tarina, yhtä aikaa traaginen ja samalla täyttä stand uppia. Niin kuin nyt vaikka Martin, Esterin ja Esa-pojan perheen arkinen ruokarukous sähköpianon säestyksellä. Rosoa elokuvan ilmeeseen ja kuumaverisyyttä hahmojen luonteisiin olisin silti kaivannut. Filmin viileys ja varmaotteisuus ovat jo hiukan marttimaisen pedanttia - mutta suurella taidolla ja ehdottomasti kaikella rakkaudella.
Fingerpori