UUTINEN | KP24

DVD: Räsynukke

Su 19.12.2010 klo 15:00
***** Kulttielokuvan kulissien takaa Hannu Björkbacka The Night of the Hunter (Räsynukke/Pimeydessä vaeltava). Ohjaus Charles Laughton. Käsikirjoitus James Agee ja Laughton Davis Grubbin romaanista. Kuvaus Stanley Cortez. Musiikki Walter Schumann. Pääosissa Robert Mitchum, Shelley Winters, Lillian Gish, Billy Chapin, Sally Jane Bruce. Tuotanto Paul Grergory Productions/United Artists 1955. Blu-ray ja dvd Criterion 2010. Dream little one dream Dream my little one dream Oh, the hunter in the night Fills your childish heart with fright Fear is only a dream So, dream little one dream Näyttelijänä tunnetun Charles Laughtonin Räsynukkea on arveltu parhaaksi amerikkalaiseksi esikoisfilmiksi sitten Citizen Kanen. Erona vain se, että Orson Welles vastuksista huolimatta sai muitakin elokuvia valmiiksi. Laughtonille ei annettu toista tilaisuutta Räsynuken ensi-illan floppaamisen jälkeen. Viidenkymmenen viiden vuoden jälkeen Laughton tulee taas. Filmi näyttäytyy entistä ehompana, ainutkertaisena klassikkona. Criterionin R1-alueen tuplalevyllä on viimein oikea kuvasuhde, 1.66:1. Toisella dvd:llä on kaksi ja puoli tuntia puhdasta kultaa: suoria otoksia filminteosta ja Laughtonin ohjaustyön perfektionismista. Käsittämättömästi Räsynukkea ei ole julkaistu meillä Suomessa levyllä vielä lainkaan. Mainio www.dvdbeaver.com kertoo, että MGM olisi vuonna 2001 julkaissut R2-alueen Eurooppa-version, jossa pitäisi löytyä myös suomalaiset tekstit. Kuvalaadultaan se on kuitenkin hieman heikompi kuin oma aiempi MGM:n amerikkalainen R1-versio vuodelta 2000, jossa Suomi-tekstejä ei ole. (DVD-Beaver ilmoittaa virheellisesti R1-version julkaisuvuodeksi 2001). Jostain syystä elokuvasivusto www.imdb.com antaa elokuvan suomalaiseksi nimeksi Pimeydessä vaeltava! Sitä ei elokuvasta ole vielä koskaan Suomessa käytetty. Räsynukke on vakiintunut nimeksi – toki juonipaljastuksen sisältäväksi – ensimmäisestä tv-esityksestä alkaen. Toivotaan, että uusi suomalainen nimi Pimeydessä vaeltava merkitsisi sitä, että elokuva ollaan tuomassa restauroituna uusintajulkaisuun - tai edes dvd:lle Suomi-tekstein. Näistä ajankohtaisista uutisista johtuen seuraavassa seikkaperäisemmin elokuvasta ja sen ohessa uusjulkaisun lisämateriaalin hengensalpaavista aarteista. Mutta vain niille, jotka kestävät ylisanoja ja ajoittaisia liikutuksen kyyneliä Laughtonin runollisen fantasian ja painajaismaisen kasvukertomuksen äärellä. Elokuva perustuu Davis Grubbin (1919-1980) vuonna 1943 ilmestyneeseen menestyskirjaan, johon Charles Laughton ihastui ja ohjasi elokuvan jo seuraavana vuonna. Ensi-iltaan Räsynukke saapui 1955, ja samana vuonna Grubbin kirja oli ehdokkaana National Book Award - palkinnolle. Ensimmäisen kerran sain tietää Räsynukesta lukiessani Markku Tuulen arvostelun siitä Katso-lehdestä. Tuolloin Katso oli vielä asiallinen tv-viikon ohjelmalehti, eikä taantunut siksi viihdesäläpaketiksi, jollaisena se häpeällisesti katosi epäonnistuneiden lehtiuudistusten hautausmaalle. Verrattain nuorena kuollut Markku Tuuli taas oli parhaimpia kotimaisia elokuvakirjoittajiamme, joka tunnettiin erityisesti itäeurooppalaisen elokuvan tuntijana (teokset Hiljaisuus ja huuto, Maisema taistelun jälkeen). Markku Tuuli johdatti minut Katson arvosteluissa monen suurenmoisen elokuvan jäljille (Räsynukke, Vihreätukkainen poika, 70-luvulla esitetty sarja Buster Keatonin pitkiä mykkäkomedioita). Katson arvostelussa kuvituksena oli se elokuvan mustavalkostilli, jossa huijarisaarnaaja Harry Powell tavoittelee pakenevia lapsia upottavassa joenrannassa. Neuvokas kymmenvuotias John pelastaa itsensä ja siskonsa huhkimalla airolla isänsä venettä tappajan kourien ulottumattomiin. Saksin tuon kuvan talteen leikekirjaani, mutta se tuhoutui myöhemmin taloyhtiömme kellarin vesivahingossa. Stilli on kuitenkin herännyt eloon monta kertaa ensi katselun jälkeenkin, niin tv-uusinnoissa, videonauhoilta kuin em. amerikkalaiselta MGM:n dvd-versiolta, jossa filmi tv-esitysten 4:3 -kanttiseen tapaan oli vielä väärässä 1.37:1 akatemiakuvasuhteessa. Nyt marraskuun 16. päivänä 2010 amerikkalainen laatuelokuvien julkaisija Criterion toi markkinoille elokuvan 55-vuotisjuhlan kunniaksi Räsynuken dvd:lle ja Blu-raylle oikeassa 1.66:1 muodossa. Molemmat tuplalevyjulkaisut ovat R1-aluekoodattuja. Kummassakin on samat, runsaat lisämateriaalit, joista tietysti tärkein on toisella levyllä nähtävä kahden ja puolen tunnin pituinen kooste filmausten ylijäämäotoksia kuvauksista. Niissä ohjaaja Laughton kuullaan kameran takana antamassa ohjeita näyttelijöilleen. Ja pariin kertaan brittimestari käy kuvassakin korjaamassa jonkin yksityiskohdan lavastuksesta. Ainutlaatuisen kiehtovaa! Näyttelijä Elsa Lanchester (mm. Frankensteinin morsian), Laughtonin leski, luovutti 80-luvulla ennen kuolemaansa hallussaan olevat kymmenet filmikelat elokuva-arkistoon tutkijoiden käyttöön. Robert Gittin vuosikausien peräänantamattoman arkistointi- ja entisöintityön tuloksena sekavasta filmimateriaalista on saatu pelastettua kuva- ja äänimateriaalia säilyneiden merkintöjen ja luovien ratkaisujen pohjalta yhdistelemällä useiden tuntien verran aineistoa Räsynuken filmaushetkistä suoraan mestarikuvaaja Stanley Cortezin (1908-1997, Mahtavat Ambersonit, Lukitun oven salaisuus, Alaston suudelma, Shokkikäytävä) kamerasta. Materiaalia on 2000-luvulla esitelty niin Amerikoissa kuin Euroopassakin filmifestivaaleilla, joissa Gitt on kulkenut näyttämässä aarteitaan ja puhumassa säilytystyöstä. Nyt runsaan kahden ja puolen tunnin "parhaat palat" tuosta kokonaisuudesta on saatu suuren yleisön ulottuville näillä Blu-ray ja dvd-levyillä. Toivottavasti pian myös eurooppalaisena R2-alueen laitoksena, sillä Blu-ray -soittimia ei vielä juuri löydy markkinoilta aluekoodivapaina, onneksi amerikkalaisiin dvd-levyihin sentään löytyy tepsivät konstit, jotta niitä voidaan katsoa Suomessakin myytävillä soittimilla. Mutta älä tee tätä kotona! Sehän on tietysti täysin kiellettyä, eikä niin saa missään tapauksessa toimia. Criterionin levyt ovat varsinainen löytö. Nyt voi nähdä Räsynukke oikeanlaisena lähes alkuperäisessä loistossaan. (Paras paikka elokuvalle olisi tietysti elokuvateatterin valkokangas.) Ja Gittin entisöimät lisämateriaalit ovat Räsynuken käärinliinat! Niistä piirtyy selvä kuva siitä, miten elokuva syntyi ja millaisella yhteistyöllä. Samalta katsojasta tuntuisi varmasti vain, jos Citizen Kanen kuvauksista löytyisi vastaavasti tuntikaupalla otoksia, jotka paljastavat yhtä paljon tuon toisen amerikkalaisen mestariteoksen syntyhetkistä ja valottaisi Orson Wellesin työskentelyä luottonäyttelijöidensä parissa. Kun Welles sai aikaan muutakin kuin vain "maailman parhaan elokuvan", Laughtonin Räsynukke huonon markkinoinnin ja ensi-iltavastaanoton ymmärtämättömyyden vuoksi floppasi kassaluukuilla 1955. Elokuvan ensi ilta Yhdysvalloissa oli 26.7., mutta Los Angelesissa vasta elokuussa ja New Yorkissa syyskuussa. Suomen ensi-ilta oli 4.9.1959, mutta niin IMDB kuin DVDBeaver väittävät, että elokuva sittemmin kiellettiin meillä. Laughtonin ohjausura loppui siis lyhyeen, mutta yksi "maailman parhaista" Räsynukkekin on. Tuskin kukaan uuden Criterionin levyn näkevä voi tai tahtoo sitä enää kiistää. Charles Laughtonin tuottajana Räsynukessa oli Paul Gregory, jonka kanssa he olivat jo elokuvaa ennen tehneet yhteistyötä Laughtonin kiertue-esityksissä. Niissä näyttelijä luki Raamatun kertomuksia ja esitti pienelle ensemblelle ohjaamiaan esityksiä. Laughton ja Gregory suunnittelivat seuraavaksi filmaavansa Norman Mailerin sotaromaanin Alastomat ja kuolleet, mutta Räsynuken vastoinkäymisen jälkeen uusi projekti ei saanut tuulta siipiensä alle. (Mielenkiintoista, että Norman Mailerin oma ohjaus, film noir -henkinen jännitystarina Kovat kundit eivät tanssi vuodelta 1987 sisältää samantyyppistä hurjaa ilmaisua ja saarnarienaa kuin Räsynukkekin.) Hollywoodin vaikutusvaltainen juorutoimittaja Louella Parsons kehui elokuvaa näyttävästi, mutta sekään ei auttanut. Vaikka filmi pääsikin parille vuoden parhaat -listalle, vastaanotto oli enimmäkseen nuivaa. Seuraavassa kokoelma Räsynuken ensi-illan arvioista. "Mitchum ei pysty kantamaan tätä tarinaa… Tämän olisi pitänyt olla hirvittävä (sinister), mutta se onnistuu enimmäkseen olemaan virnuiluttava (grin-ister)." – Evening Standard "… esityksen ydin peittyy toistuvasti hienostelevaan ohjaukseen ja kuvaukseen. Sekavana ja kaukana miellyttävästä, elokuva tuskin kiehtoo tai koukuttaa muita kuin pitkätukkaisia poikia ja tyttöjä… Ihan turhan nokkela!" – Kine Weekly "Taas yksi niitä filmejä, jotka pitävät nuorison poissa teattereista. Kamala sepustus… Robert Mitchum ylinäyttelee… Shelley Winters typeränä vaimona ja Lillian Gish kunnostautuu ainoana aikuishahmona tässä äärimmäisen kammottavassa tarinassa. Vastenmielinen elokuva." – Daily Mirror "Liian usein vaikutelma on hassu pikemmin kuin pelottava… Kerrankin lapsinäyttelijät aiheuttavat pettymyksen pystymättä välittämään tunnetta." – The Times "Melko moniulotteinen juttu, joka vaihtelee todella taiteellisesta kamalan tekotaiteelliseen, ja jälkimmäinen… on enemmän esillä… Mr. Laughton liian usein sotkeentuu rasittavaan vertauskuvallisuuteen… Vaikka se on epätasainen… se epäonnistuu kunniakkaasti." – New Yorker "Davis Grubbin romaanin tinkimätön kauhu pääsi karkaamaan Paul Gregoryn ja Charles Laughtonin Räsynuken tulkinnasta. Gregoryn ja Laughtonin ensiyritys tuottajana ja ohjaajana lupaa paljon, mutta lopullinen tuotos, vaikka onkin ajoittain hypnoottinen, menettää jännitteensä liian monissa epätavallisissa kosketuksissa, jotka sumentavat vaikutelmaa… Mitchum osoittaa ajoittain tiettyä syvyyttä tulkinnassaan saarnaajasta, mutta hulluuskohdissa ja rahanhimossaan hänestä löytyy tuskin välttävääkään vakuuttavuutta." – Variety "Shelley Winters ei sovi lesken rooliin ja saarnaajaa olisi toki pitänyt näytellä Robert Mitchumin sijasta ohjaaja Charles Laughton: vain Lillian Gishillä on oikea vire. Siltikään tämä samea elokuva… ei ole ikävystyttävä saati naurettava." – Dilys Powell "Ideat ovat omintakeisia, mutta ne ovat myös siinä määrin makaabereita, että huomasin nauravani väärissä paikoissa… Shelley Winters… päätyy… joenpohjaan kurkku leikattuna. Koska hän sitä ennen pyöri ympäriinsä sanomassa, kuinka ´minun koko ruumiini ihan värisee puhtaudesta´, olin aika tyytyväinen." - Daily Herald Elokuvan maine alkoi kohota vasta Laughtonin kuoltua. 60-luvun lopulta alkaen Pauline Kael ja monet muut vaikutusvaltaiset arvostelijat löysivät elokuvan. Arvostettu Kael kutsui Harry Powellin saarnaajahahmoa "eräänlaiseksi käänteiseksi Hamelnin pillipiipariksi: aikuiset luottavat häneen, lapset yrittävät paeta": "Huolimatta sen omalaatuisista huumorinvivahteista, elokuva on yksi kaikkien aikojen pelottavimpia, mitä koskaan on tehty (ja todella pelottavat elokuvat nousevat eräänlaisiksi klassikoiksi)." – Pauline Kael, New Yorker "Laughtonin tarkoituksellisen vanhanaikainen ohjaus heijastaa esiin hätkähdyttävän kuvaston: seoksessa on Mark Twainin sukuisia ulkokuvia (idyllistä joenvarsielämää) ja ekspressionistisia sisäkuvia täynnä yön synkkiä varjoja." Chris Peachment, Time Out "Muistan kuinka ensi kerran Darthmouthin yliopistossa 70-luvun lopussa yritin näyttää Räsynuken amerikkalaisille. Teineillä ei ollut mitään vaikeuksia filmin kanssa, joskin se pelotti heitä. Mutta aikuiset (vanhemmat opettajat) pitivät elokuvaa naurettavana ja teennäisenä, he muistivat, että filmi oli menestynyt hyvin huonosti ensi-illassaan… Joten ei koskaan pidä unohtaa, että joskus elokuvalta voi kestää melkein viisikymmentä vuotta, että se pääsee murskaavasta häpeästä kongressin kirjaston listoille jälkipolville säilytettäväksi… Tietenkään se ei näytä tai tunnu vuoden 1955 amerikkalaiselta elokuvalta, mutta siinä hetkessä oli olennaista, että jotkut elokuvat alkoivat tehdä asioita toisin. Räsynukke ei ole vain suuri elokuva, se kuuluu niiden suurten ilmausten joukkoon, joissa amerikkalainen käsitys lapsuudesta joutuu antamaan tietä vääristyneelle aikuisuudelle. Kaikki, mikä siinä oli "väärin", olikin oikein - koska taiteilija oli nähnyt teoksen kokonaisuutena ja toimi sen mukaan. Yleisö oli väärässä, eikä mikään asiantila ole sen huolestuttavampi." – David Thomson, Have you seen? Preston Neal Jonesin elokuvan tekemisestä kertovan kirjan Heaven and Hell to Play With: The Filming of The Night of the Hunter (2002) ja Jeffrey Couchmanin uudemman, erityisesti James Ageen alkuperäiskäsikirjoitukseen pureutuvan teoksen The Night of the Hunter: A Biography of a Film (2009) tavoin Criterionin dvd-julkaisut - joiden teossa molemmat kirjailijat ovat olleet mukana - oikaisevat monia aiempia virheellisiä tietoja filmin teosta. Virheitä, jotka ovat toistuneet suomalaisessakin Räsynukke-keskustelussa. Lisämateriaalin kuvauspätkistä myytiksi osoittautuu sekin, että Laughton muka vihasi lapsia ja että Robert Mitchum joutui toimimaan välittäjänä ohjaajan ja lapsinäyttelijöiden välillä. Otoksista kuuluu läpi, että Laughton ohjaajanpalliltaan kameran takaa välillä hermostuu Sally Jane Brucen keskittymättömyyteen (hän oli vasta viisivuotias!) ja Pearl ehdottomasti on teennäisenä lapsena filmin heikko lenkki. Ohjaajan ja suuren roolin tekevän Billy Chapinin suhde sen sijaan on luottamuksellinen, leikkisä ja yllättävän ammattimainen. Mitchum toki antaa ohjeita lapsille hänkin, mutta lisämateriaalin perusteella vain omissa kohtauksissaan: ohjaajahan on kuvauspaikalla kingi. Käsikirjoittaja James Ageen (1909-1955) - joka kuoli valmista elokuvaa näkemättä - 293-sivuinen käsikirjoitus oli sellaisenaan kuvauskelvoton. Käsikirjoituksessa yksi sivu yleensä vastaa yhtä minuuttia filmissä! Ageen käsikirjoituskokoelmaan, jonka itsekin hankin vuonna 1977, on painettu 91-sivuinen Räsynuken käsikirjoitus (elokuvan kesto on 93 minuuttia). Lopullinen elokuvakäsikirjoitus on krediitittä jätetyn ohjaaja Laughtonin kuvauskuntoon muokkaama. Silti erityisesti Couchman (jonka kirjaa en ole lukenut, toisin kuin Preston Neal Jonesin) on todistanut tutkimuksessaan, että elokuva on ehdottomasti tehty Ageen käsikirjoituksen pohjalta ja sen ideoista. Esimerkiksi Davis Grubbin alkuteoksessa ei stiletti puhkaise esiin seksuaalissävytteisen väkivaltaisena Harry Powellin housuntaskun läpi. (Eipä putkahda elokuvassakaan, vaan Laughtonin luovana ratkaisuna takintaskusta, sensuurin välttämiseksi!) Sen sijaan kuuluisat, sittemmin moneen kertaan lainatut L-O-V-E ja H-A-T-E saarnaajan sormissa olivat jo Grubbin alkuteoksessakin. (Spike Leen elokuvassa Do the Right Thing (1989) ghettoblasteria kantava Raheem pitää käsissään koristeellisia nyrkkirautoja, jotka muodostat nuo Räsynuken sanat. Raheem myös pitää Powellin rakkaus-viha -saarnan kameralla Leen kunnioittavassa elokuvassa.) Agee arvosti itse suuresti Laughtonin työtä käsikirjoituksen parissa ja olisi halunnut krediitin puolitettavaksi. Ohjaaja ei kuitenkaan halunnut olla kunniaa keräävä "credit hog", joten yhteisymmärryksessä käsikirjoituksessa on ensimmäisenä mainittu Davis Grubbin kirja ja vasta sitten Ageen nimi. Elokuva, jossa oli lastensatua, sarjamurhaaja, uskonnollista hurmosta ja huijausta, epätodellinen, lähes goottisuuteen saakka korostettu lavastus. Filmi, jossa päämiestähti on alusta saakka vastenmielinen, mutta myös koominen roisto. Missä naispääosan esittäjä joutuu kovan kohtalon alle ja häipyy elokuvasta, kun tarinasta on kulunut kaksi kolmasosaa. Jännityskertomus ja kauhujuttu, jonka todellisessa keskiössä ovat kymmenvuotias poika ja viisivuotias tyttö! Ja sankarittarena 60-vuotias veteraaninäyttelijä haulikolla varustautuneena kanaemona. Kirjassa kaikki voi toimia, mutta tuon näyttäminen ja tulkitseminen Laughtonin ja Ageen poikkeuksellisten ratkaisujen kautta taisi vain yksinkertaisesti olla 50-luvun amerikkalaisyleisölle liikaa. Kun aikalaisarvostelu ei saanut elokuvan äärimmäisistä tyyliratkaisusta irti päätä eikä häntää, suuri yleisö jäi sekin avuttomana eksyksiin. Katsojat kenties pitivät Räsynukkea liian raakana ja omituisena, kuluisihan vielä viisi vuotta Alfred Hitchcockin vallankumoukselliseen Psykoon ja Michael Powellin Peeping Tomiin. Elokuvan vastaanotto oli osittain oikeassa: mitään vastaavaa ei ollut koskaan nähty (eikä vastaavaa koskaan tultaisi toista kertaa näkemään). Mutta sekasotku Räsynukke ei missään tapauksessa ollut, vaan viimeistä piirtoa myöten mietitty kokonaistaideteos. Räsynuken tekijät, erityisesti Laughton, käsikirjoittaja Agee ja kuvaaja Stanley Cortez tiesivät olevansa tekemässä jotain merkittävää. Filmaukset sujuivat hyvässä hengessä: "We never had it so good", kirjoittivat elokuvan näyttelijät, kuvaus- ja tuotantoryhmä ohjaajalleen filmausten päätteeksi antamaansa muistopiirrokseen nimikirjoitusten kera. Cortez on myöhemmin kertonut, että kaikista ohjaajista, joiden kanssa hän oli työskennellyt, vain kaksi ymmärsi täysin valon merkityksen: Orson Welles ja Charles Laughton. Räsynuken ohjaaja ymmärsi jotain muutakin: musiikin merkityksen. Elokuva on loppuun saakka suunniteltu myös sävelten suhteen. Poikkeuksellisella tavalla ohjaaja halusi pitää musiikin tekijän Walter Schumannin koko ajan kuvauspaikalla mukana, jotta tämä voisi hahmottaa kokonaisuuden. Laughton myös antoi ohjeita säveltäjälleen: musiikin ei tarvitse korostaa tai painottaa tai säestää sitä, mitä kankaalla nähdään. Sehän pitää huolen itsestään, jos ohjaaja, käsikirjoittaja, kuvaaja, lavastaja, tekniikka ja näyttelijät ovat hoitaneet työnsä kunnolla. Ei, Laughton halusi Preston Neal Jonesin mukaan, että Schumann toteuttaa musiikin elokuvaan "with long muscles" - pitkillä jänteillä. Niinpä Schumann läpisävelsi filmiin kuusiosaisen musiikin, joista jokainen muodostaa oman kokonaisuuden. Loistava esimerkki elokuvan mustasta huumorista, komiikan ja traagisen yhdistelystä, on perheenäiti Willa Harperin ja saarnaaja Harry Powellin hääyötä seuraavan murhan petaaminen puodinpitäjä Icey Spoonin monimielisellä kommentilla. Icey on touhottaja nainen, joka Powelliin ihastuneena vähättelee omaa hyväntahtoisen pulskeaa miestään Waltia (Don Beddoe). "Niin se vain on, että mies on sellainen kauppatavara, jota ei tiedä eikä tunne, ennen kuin sen vie kotiin ja avaa paketista!", huikkaa Icey jokirannassa häitä juhlivalle kylänväelle aavistamatta heittonsa sisältämää ennustusta. Kuvaaja Stanley Cortez ehdotti Wintersin ja Mitchumin murhaavaan aviovuodekohtaukseen musiikiksi valssia. Hänellä oli aivan erityinen valssi mielessä: Sibeliuksen Valse Triste! Jonesin kirjassa Cortez kertoo, kuinka Sibelius sävelsi valssinsa suomalaiseen legendaan tai saagaan. Valse Triste oli musiikkia uuden vuoden yön hautausmaalle, josta vainajien luut nousevat tanssimaan groteskina kommenttina elämälle. Cortez näki murhakohtauksen Willa Harperin ja Harry Powellin makuuhuoneessa olevan myös eräänlaista kuolemanvalssia. Tuossa kohtauksessa kiinnittää huomion muukin kuin musiikki. Ekspressionismi on syvimmillään kulissimakuuhuoneen seinien arkkitehtonisissa, kappelimaisissa kattoleikkauksissa, joita tummat varjot korostavat. Powell seisoo ikkunan ääressä ja Willa valkoisessa yöpaidassaan vuoteella uhrina. Tappajasaarnaaja kohottaa oikean kätensä ylös kaarelle, sormet sojottaen. Hiljainen, lähes liikkumaton kohtaus on kuin alku tanssille, mutta vie minun ajatukseni ainakin myös syvälle mykkäelokuvan ekspressionistiseen historiaan, F.W. Murnaun Nosferatuun (1922). Pitkäkyntinen Dracula-hahmo kourineen huomiota herättävässä, melkeinpä poseeraavassa asennossa ikkunan äärellä odottamassa oikeaa hetkeä lähestyä lepäävää neitoa. Ja lopuksi täyttymys, veren imeminen eroottisena kohtauksena Nosferatussa, Räsynukessa Powellinen ojentautuminen pitkin pituuttaan vuoteessa makaavan Willan päälle ja veitsikäsi koholla, kuin stillissä, mutta valmiina iskemään. Musiikki on jälleen, ei pääosassa, vaan yhtenä olennaisena elokuvan jänteenä lasten paossa joella. Tässä pitkässä jaksossa tulee parhaiten esiin se, mitä Schumann on kertonut Laughtonin suunnitelmista elokuvasta musiikkiteemakokonaisuuksina. Veneen lipuessa alavirtaa, kohti toivottavaa pelastusta ja vapautta, kuullaan monelaista musiikkia. Pikku Pearlin laulu kärpäsestä ja sen lapsista, Little Fly: "Once There Was a Pretty Fly…" (Pearlin esittäjä Sally Jane Bruce oli menestynyt laulullaan, mutta elokuvassa laulun esitti aikuinen nainen. Pikku Sallyn vaikuttava oma versio kuullaan lisämateriaalissa.) Myöhemmin lasten jatkaessa venematkaa lepotauon jälkeen, kuullaan kärpäslaulua myötäilevä, elokuvassa melodiana taajaan toistuva naislaulajan blues: "Dream, little one, dream/Fear is only a dream/Hush, little one, hush…" Tuo laulu kuullaan elokuvassa ensimmäisenä naislaulajan ja lapsikuoron esittämänä alkutekstien aikana, heti Schumannin väkevän johdantomusiikin jälkeen. Paljon muitakin säveliä elokuvassa kuullaan, alkaen kylän lapsijoukon orpoja lapsia kiusaavasta "Hing, hang, hung" -lallatuksesta. Myös laiturissa olevalla, mukavalla Birdie-sedällä on oma soololaulu, banjon rämpytyksellä säestettyä folkia. Harry Powell laulaa seurakuntansa kanssa vanhaa gospelvirttä Bringing In the Sheaves. Saarnaajan varsinainen tunnuslaulu on kuitenkin moneen kertaan hyvin uhkaavissa tilanteissa esiintyvä Leaning on the Everlasting Arms - joka kuullaan vieläpä siinä vaiheessa, kun kuvassa näkyy Willa (eli Wintersiä muistuttava nukke) Powellin T-mallin Fordissa joenpohjassa vaaleat hiukset virtaamassa samaan suuntaan vesikasvillisuuden kanssa. Kertaus ja toisto ovat taiteen tuttuja keinoja, jotka oikein annosteltuina toimivat väkevästi. Elokuva alkaa laajalla ilmakuvalla jokivarresta, jonka jälkeen otos lähestyy satunnaista pihaa ja sillä juoksentelevia, leikkiviä lapsia. Leikitään piilosta. Yksi pojista nojaa puuhun ja laskee, muut juoksevat piiloon. Leikki keskeytyy, kun piiloon juoksijat kerääntyvät avoimelle kellarinovelle, jonka portailta pilkottaa naisen jalka. Myöhemmin saarnaaja Harry Powell nojaa Harperin pihan puuhun ja huhuilee lapsia, jotka ovat piiloutuneet kellariin. Powell lähtee etsimään ja kohde tarkentuu, kun iiriskuva tihentyy Powellin selän ja kellarin ikkunasta kurkottavien lasten ympärille. Piiloleikkitematiikan lisäksi alkuotoksen helikopteriotoksen lähentyvä "zoomaus" toistuu myöhemmän kohtauksen tarkentavassa iiriksessä. Loppunäytöksessään jouluelokuvaksi nouseva Räsynukke kuljettaa ajoittain hyvää sanomaansa yhtä ankaria teitä kuin Frank Capran Ihmeellinen on elämä (1946). Kaupunkilaisten joukkomentaliteetin tuomio on molemmissa yhtä tiukka. Powellin kiinnijäämisen jälkeen "oikeamieliset" kaupunkilaiset muodostavat lynkkauspossen, joka haluaa ottaa oikeuden omiin käsiinsä. Capran elokuvassa ihmissielun heikkous paljastui säälimättömässä massamielialassa, kun James Stewartille näytettiin, minkälainen kaupunki olisi ilma häntä. (Capran rakastettu joulufavoriitti ei sekään ollut menestys ensi-illassaan. Elokuvallisen joulupöydän konvehdin sisällä karvastelevat mustan elokuvan ekspressionistiset ainekset huomattiin alitajuisesti ehkä silloin ja niihin reagoitiin (jaloin) paremmin kuin nyt, kun näemme elokuvan joka joulu, emmekä siltikään saa siitä irti kuin sentimentaalisen koristelun.) Erikseen on mainittava kaksi elokuvallisen lavastustaiteen häkellyttävää neronleimausta. Tarkoitan sisäkuvaa Johnin ja Pearlin makuuhuoneesta, kun saarnaajan hatun varjo piirtyy valoa vasten ikkunasta seinälle. Otos on loputtoman kerroksellinen, moninkertainen perspektiiviharha, joka ei koskaan unohdu sen kerran nähtyään. Yhtä taidokas, visuaalisilta pinnoiltaan hämmentävä, on loppupuolen kuistiotos, jossa Rachel istuu kiikkustuolissaan haulikon kanssa. Aidan takana katulampun valossa näkyy saarnaajan varjo. Yhtäkkiä kuvaan tulee kynttilää kuistille kantava Ruby (Gloria Castillo), jolloin valolähteen heijastus peittää ikkunanäkymän. Kun kynttilä nopeasti sammutetaan, Powell on jo kadonnut. Molemmissa esimerkeissä katsoja on (ihanasti) eksyksissä kuvitteellisessa tilassa, elokuvantekijöiden luomassa havaintojen labyrintissä: mikä on näkyvää totta, mikä vain varjoa ja heijastusta? Musiikkia, visuaalisuutta, satua, kauhua, komiikkaa. Kaikkea tätä, mutta lisäksi vielä aikuisuuteen kasvamisen riittejä ja kriisejä. Jotain freudilaista (miksei myös shakesperiaanista!) voi nähdä nuoren Johnin ja isän paikan vieneen petollisen murhaajan suhteessa. Laughtonin (ja Ageen) taitavasti käyttämä kertosäkeenomainen toisto tarinan varrella yltyy sydäntä särkeväksi alussa ja lopussa. Kummassakin samantapaisessa kohtauksessa poliisit ajavat autossa pihaan ja piirittävät isähahmon. Hyökkäys iskee suoraan pikku-Johnin sisimpään ja tuntuu äkillisenä kipuna vatsassa, jota lapsi pitelee käsillään (kuvauksissa Billy Chapinia läimäytettiin vatsaan tunteen aikaansamiseksi). "Don't!" ja "Dad", poika kuiskaa ja lopulta huutaa molemmissa kohtauksissa eläen uudelleen isän (Peter Graves) vangitsemisen. Toisella kerralla John hakkaa kaiken pahan alkuna olleita rahoja Powellin ruumista vasten ja puhkeaa primaali-itkuun. Kenties kyseessä on katharttinen, puhdistava kivun läpikäyminen, jonka jälkeen pojan kehitys tasapainoiseen aikuisuuteen voi jatkua keskeytyksen jälkeen? Katharttisuutta, läpielämistä Räsynukke etsii koko tarinansa keinoin, yhdistämällä todellista kauhua kuvitelmien painajaisiin muodoltaan erikoisin ja monipuolisen rikkain tyylillisin ratkaisuin. Toisiinsa näennäisesti sopimattomien tarinaelementtien vaistonvarainen, surrealistinen yhdistäminen näkyy nuoren Johnin tavassa, jolla hän tarttuu Rachel Cooperin (Lillian Gish) Raamatun kertomuksiin. Vaikka Lillian Gish (1893 - 1993) filmasi vielä myöhemminkin, kuolemaansa saakka, voi Räsynukkea pitää hänen viimeisenä merkittävänä roolinaan poikkeuksellisen hienossa elokuvassa. Gish tulee Rachelin, maalla elävän leskirouvan hahmossa vaikuttavasti esiin, kun John mittaa häntä katseellaan tarkasti jaloista päähän, ja hyväksyy näkemänsä. Orpolapset, hylätyt ja aviottomat yksinhuoltajien lapset kulkevat Rachel-mummon perässä kuin pikkutiput kanaemon jäljessä. Kaupungissa käydessään Rachelin elämäntehtävä käy selväksi. Hänen omat lapsensa eivät enää ole yhteydessä kuin muodon vuoksi, niinpä naisella on aikaa hoitaa muiden "erehdyksiä", kun nuoret naiset uskovat huikentelevien miesten lupauksiin: "Minä olen vahva puu, jossa on oksia monille linnuille", Rachel tuumii. Myrkky ja vastalääke ovat usein samaa sukua, kuten nähdään Johnin purkautuessa viimeisessä vangitsemiskohtauksessa, mutta paradoksi tuodaan esiin muuallakin. Turvapaikaksi luulemassaan paikassa, leskirouva Cooperin tilalla, John saa ensin sätkyn, kun sielläkin uskotaan isoon mustaan kirjaan, josta Johnin ja Pearlin perheelle on tähän asti ollut vain harmia. John joutuu poistumaan kauhuissaan huoneesta, kun Rachel tarttuu Raamattuun lukeakseen sieltä lapsille rauhoittavia jakeita. Ääneen luettu tarina vetää kuitenkin pojan pian kuistilta takaisin sisään. Marian ja Joosefin ja Jeesus-lapsen joulukertomus on pojalle tietysti tuttu - ja johtaa elokuvan loppukohtaukseen jouluaattona - joten on ymmärrettävää, että John yhdistää sen pienessä mielessään Rachelin kertomukseen Mooseksesta, joka kaislakorissa Niilin rantaan lipuen pelastuu Egyptin faraon käskemiltä israelilaisten poikalasten tappajilta. Ristiriitaiset, kohdittain muistetut kertomukset koukuttavat Johnin Rachel-emon taikapiiriin, aivan kuin Laughton ja kumppanit saavat meidät katsojat lumoutumaan tilkkutäkkimäisyydessäänkin täydellisestä elokuvasta, jonka sankareita ovat kaikkein turvattomimmat lapset, juonta kuljettavana MacGuffinina Räsynukke ja konnana linnunpelättiä muistuttava Man in Black mottonaan "I'll be back!", tuo rakkauden ja vihan (LOVE and HATE) huijarisaarnaaja. Viimeisenä iltana Rachel kuistiltaan ja Powell aidan takaa mittelevät voimiaan laulamalla Leaning-hymniä duettona - taas vastamyrkky ja ristiriita! Ja niinhän siinä käy, että valheellinen saarna sittenkin käy toteen: lopulta Rakkaus selättää ja lyö matalaksi Vihan. Räsynuken parantavassa sadussa, yhdessä kauneimmista ja väkevimmistä elokuvista, rakkaus voittaa 6 - 0. Criterionin julkaisu on täydellisyyttä hipova siirtäessään kotikatsomoihin Laughtonin vision oikeassa laajakuvasuhteessa, sävykkäänä mustavalkototeutuksena. Lisämateriaali on päätä huimaava niin määränsä kuin sisällön merkittävyyden vuoksi. Elokuvan voi katsella kuunnellen kirjailija Preston Neal Jonesin, kriitikko F. X. Feeneyn ja alkuperäisfilmin kakkoskuvausryhmän ohjaajan Terry Sandersin kommentteja. Lyhyitä dokumentteja riittää aiheesta ykköslevylläkin. Kaiken kruununa siinä on Peter Gravesin ja Shelley Wintersin Ed Sullivan Show'ta varten rekonstruoitu kohtaus, jossa Willa tapaa miehensä vankilassa. Hyvin kiinnostavia ovat myös alkuperäisteoksen kirjoittajan Davis Grubbin Laughtonin avuksi tekemät piirrokset kohtauksista. Tärkein elokuvan kylkiäisistä on tietysti aivan oma lukunsa: yli kaksi ja puolituntinen kooste ylijäämäotoksia Räsynuken kuvauksista. Tästä ei elokuvaa kunnioittava ja juhliva dvd-julkaisu parane.
Fingerpori