UUTINEN | KP24

Magazine ja Devoto. Nyt.

La 17.10.2009 klo 01:30
Magazine: Real Life + Thereafter (2009) 4/5 Vanhojen rockbändien uudelleenkokoontumiset ovat yleensä surkeita seurattavia. Miksi sitten vuosina 1977-1981 lyhyesti vaikuttaneen manchesterilaisen Magazinen comeback herättää niin positiivisia tunteita ja odotuksia? Ehkä siksi, että vasta nyt aika tuntuu olevan kypsä yhtyeen uniikille musiikille. Magazinen sisällä tuntui asuvan pieni The Velvet Underground, yhtye, jonka levyjä ei myydä, mutta jonka vaikutteita on nykyrockissa mahdotonta olla kuulematta. Uudemmista bändeistä mm. Radiohead on maininnut Magazinen esikuvanaan. Kahden levyn Magazine: Real Life + Thereafter on jämäkkä voimannäyte. Yhtye esiintyy rennosti, varmasti ja vaikuttavasti. Magazinen paluu on poikkeuksellinen rockissa, relevantti comeback, jossa painavimpia ovat musiikilliset syyt. Helmikuisen paluuesiintymisten päätöskonsertissa täpötäyden Manchester Academyn ohimoilta harmaantunut, keski-ikäisen pyöristynyt yleisö, jonka joukossa näkyy myös nuorisoa ja muusikkokollegoita, palkitsee yhtyeen riemumielisellä ja antaumuksellisella huomiolla. Uutuuspaketissa on Manchesterin puolitoistatuntinen dvd-konsertti sekä toisella cd-levyllä viikkoa aiemmin Lontoon Forumissa taltioitu konsertti. Magazinen futuristinen sointi ja intellektuaaliset, kirjalliset laulutekstit eivät anna sijaa nostalgialle. Onkin komeata nähdä näin 30 vuotta "real thingin" jälkeen sama yhtye erinomaisessa vedossa ja taipumattomana kompromisseihin. Näin Magazinen klassisen kokoonpanon Lontoossa 1978 ja yhtye, erityisesti Howard Devoto, jätti pysyvän vaikutuksen ("…like a hole in the head", voisi Johnny Rotten jatkaa). Päiväkirjamerkintäni tuosta yhtyeen huippuhetkien esityksestä löytyvät kotisivultani www.kotisivuni.net/busterkino osiosta Musiikki. Dave Formulan kurttuisen juonteikkaat reptiilin sormet koskettimilla kertovat ajan kulumisesta. Mutta samalla tuo kiehtova/luotaantyöntävä yhdistelmä on leimallisesti Magazinen magiaa. Yhtye ja sen laulut eivät nekään tee itseään tykö, eivät pyri miellyttämään. Silti jylhien melodioiden musiikissa ja ällistyttävän joustavassa ja iskevässä on vastustamatonta viehätystä, kylmänkoleaa kauneutta. Vuonna 1976 Howard Trafford, 23-vuotias opiskelija, järjesti Manchesterissa Sex Pistolsin konsertin, jonka yleisössä olivat Morrissey (The Smiths), Mark E. Smith (The Fall) ja Ian Curtis (Joy Division). Trafford itse muodosti Pete Shelleyn kanssa Buzzcocks-yhtyeen, vaihtoi nimensä Howard Devotoksi ja levytti vaikutusvaltaisen singlen Shot By Both Sides. Pian Devoto kuitenkin kyllästyi suoraan punk-musiikkiin, erosi Buzzcocksista ja perusti Magazinen, joka soitti post-punkia, uutta aaltoa, jossa oli vaikutteita jopa progressiivisen rockin syntikkasoundeista. Myöhemmin Devoto on selittänyt, että ei pitänyt siitä suunnasta, jonka valtaosa punkista otti seuratessaan Johnny Rottenin terävän kriittisen suunnan asemasta Sid Viciousin räkäistä räyhäpunklinjaa. "I'm not stupid and I refuse to act like one" ("En ole typerys ja kieltäydyn käyttäytymästä kuin olisin"), on Devoto todennut. Vaikka Magazinella oli tarttuvia, poppimelodisiakin lauluja omaperäinen soundi, sen epäkaupallinen ja median ehtoja kaihtava ura jäi lyhyeksi ja listamenestyksellä mitattuna keskinkertaiseksi. Yhtyeen keskushahmoksi mielletty laulaja ja sanoittaja Howard Devoto ei viihtynyt haastatteluissa tai kiertueilla. Top of the Pops -ohjelmassa Devoto pysyi liikkumattomana koko esityksen ajan, vieraannuttaen katsojat yhtyeen ilmeikkään jyräävästä teollisuussoundista, jonka musiikilliseen arkkitehtuuriin Devoton lisäksi merkittävän panoksen toivat kosketinsoittaja Dave Formula, kitaristi John McGeogh, basisti Barry Adamson ja rumpali John Doyle. Kun ura ei arvostelumenestyksestä huolimatta kasvattanut yleisöä ja levymyyntiä, jäi tärkeä osa Magazinea, kitaristi McGeogh, pois kyydistä ja liittyi Siouxie and The Bansheesiin ja myöhemmin Public Image Limitediin (P.I.L.). Magazine teki Devoton kanssa vielä yhden, heikomman levyn Magic, Murder and the Weather (1981) ja hajosi. Howard Devoto perusti kitaristi Nokon kanssa kaksi levyä tehneen Luxurian ja meni sen jälkeen töihin valokuva-arkistoon. Vuonna 2001 Devoto teki vielä Buzzkunst- nimellä hyvän levyn vanhan punk-aikaisen ystävänsä Pete Shelleyn kanssa. Viime vuonna, kuva-arkistohommien loputtua, Devoto tarttui kosketinsoittaja Dave Formulan houkutuksiin ja suostui Magazinen henkiinherätykseen. Konsertin ensimmäinen esitys on Light Pours Out of Me, jonka jälkeen Howard Devoto kiittää yleisöä vastaanotosta: "We're still Magazine, this is still Manchester and I'm still Adam Faith!" John Doyle istuu puvussaan rumpupatterin takana tomerana kuin toimitusjohtaja. Hattupäinen Dave Formula tunnistettavine ja Magazinen sointia pitkälle määrittelevine sormioineen ahkeroi kuin naruja vetelevä Ozin velho. Basisti Barry Adamson ja kitaristi Noko ovat eniten rock. Adamsonillakin on hattunsa ja paljon omastakin musiikista, mm. soundtrackeista, tunnettu Adamson on vanttera ja vakuuttavan cool, omintakeisesti pukeutunut lavapersoona. Noko jyrkästi muotoiltuine partoineen, ja kitaransa vihreään runkoon sointuvin kynsilakoin, on bändin toinen rokkiboheemi, mutta rentoutta John McGeoghia "tuuraavaan" (alkuperäinen Magazinen kitaristi kuoli 2004) Nokoon tuo alituinen purkanjauhanta. Devoto on oma lukunsa. Valkoisen takin alta paljastuu valkoinen, nehrukauluksinen paita. Pyöreytyneen hahmon erikoista suhteettomuutta korostavat hiukan polvien alle yltävät housut, joiden lahkeista vilkkuvat paljaat sääret. Jalassa on kevyet tossut. Nuoremman Devoton tiukkaan, arvoitukselliseen ja ironiseen ilmeeseen tuo nyt pehmeyttä kallon iän myötä saamat pehmusteet. Devoto muistuttaa sarjakuvan pyöreäpäistä poikaa, Jaska Jokusta, ja hiukan myös Mike Myersin elokuvien Dr. Eviliä. Muitten muusikoiden soolojen aikana Devoto toimii kapellimestarina ja huitoo käsivarsillaan ja sormillaan näkyville soittokumppaniensa sävelten koukerot. Jo nuorena laulajan ohimo jatkui huomattavan korkealle. Nyt loputkin Devoton tukasta on pudonnut tai leikattu pois. Vaikutelma on buddhamainen, varsinkin kun valot tekevät kalpeasta laulajasta valkoisessa asussaan albiinomaisen ilmestyksen. Ennen lavalle tuloa, Academyssä on kuultu Devoton puhetta. Laulaja on kertonut tutun virallisella selostusäänellään, että hän on täällä "tekemässä vaikutusta yhteen tyttöön". Uutta Devotoa on ennen niin vakaville kasvoille tuon tuosta leviävä hymy. Kun edellisen kerran Devoton näin Lontoossa livenä, laulajan kasvot olivat kireä, vihainen naamio. Osasyynä varmaan Magazinen dramaattisen musiikin vaatima esitystapa, mutta myös se, että tuolloin, kesällä 1978, punkin murroksessa, vielä suuri osa ylös alas pomppivasta, "pogoavasta" yleisöstä luuli, että Devoto yhä oli punk - ja tervehti solistia perinteen mukaan sylkemällä päälle. Devoto ei tästä kyseenalaisesta kunnianosoituksesta tuntunut tykkäävän ja hän olikin varustautunut laittamalla pyyheliinan olkapäälleen. Liina loisti valkoisena muuten mustaa asua vasten, kun kiirehdin Lyceumin innostuneen yleisön läpi illan viimeiselle maanalaiselle… Helmikuinen manchesterilaisyleisö käyttäytyy pelkästään ystävällisesti ja tunnelma on molemmin puolin ramppia lämmin ja ystävällinen - siitä huolimatta, että Devoto kertoo lavalta Magazinen yhä tarjoilevan kuulijoilleen "jäistä jälkiruokaa" - "frozen desserts". 2000-luvun lisä Magazinen lavailmeeseen on muutamissa lauluissa mukana olevat naislaulajat. Great Beautician in the Sky/The Honeymoon Killers -esityksessä Devoto laulaa väliosat käsi kädessä avustavan laulajattaren kanssa. Instrumentaalijaksojen aikana nainen istuu taustakorokkeelle selailemaan lehteä. Myöhemmin lavalla tulee toinenkin taustalaulaja ja illan kuluessa Devoto esittelee naiset. He ovat Rosalie Cunningham ja Samantha Valentine, joilla on omakin yhtye, Ipso Facto. Tyttöjen kokoonpano on ehtinyt tähän mennessä jo hajota, mutta ehti tehdä muutaman singlen ja Magazinen reunion-konserttien lisäksi Ipso Facto esiintyi myös The Last Shadow Puppetsin lämmittelijänä (kertoo Wikipedia). Cunninghamin ja Valentinen tyylikäs ja tyylittelevä laulu sopii hyvin Magazinen musiikkiin. Ipso Factoa luonnehdittiinkin psykedeliaa ja goottimaisuutta yhdistäväksi bändiksi - mikä ei tuntuisi aivan vieraalta atmosfääriltä Magazinenkaan niin määrittely-yrityksiä pakenevalle tuotannolle. Magazinen comeback esittelee bravuurin toisensa jälkeen. Eikö bändi muita tehnytkään, ihmettelee kuulija, kun Because Your Frightenedin heltymättömät rytmilliset iskut täyttävät Academyn. Tässä vaiheessa Devoton takkia saa lähteä. A Song From Under the Floorboards, Dostojevskin Kirjoituksia kellarista -teoksen inspiroima laulu, on yhtyeen ehdottomia mestariteoksia. Sen voi myös nostaa brittien postpunkin ja uuden aallon klassikkona hyvinkin Joy Divisionin Love Will Tear Us Apartin rinnalle. Permafrostin jäisten tunnelmien jälkeen - pahamaineiset säkeet "I will drug you/And fuck you/In the permafrost" - kolistellaan helvetin portteja. Devoto nousee puhujakorokkeelle, kaivaa silmälasinsa esiin ja lukee suuresta kirjasta vaikuttavalla, tarkalla ja nautittavan selkeällä, sanoja hyväilevällä äänellään tarinan The Book. Siinä mies on helvetin porteilla ja saa portinvartijan kirjan pideltäväkseen, sillä aikaa kun helvetillinen virkailija availee lukkoja. Kohtaloaan odottava mies tietää, ettei tässä tilanteessa enää kannata nipistää itseään ja toivoa, että kyse olisi vain unesta. Sivistyneesti herrat vaihtavat muutaman mielipiteen käsillä olevasta kirjasta ja sitten onneton ohjataan helvetin portista sisälle. Kertomus, jota on säestänyt vain Nokon oikealla tavalla tunnelmoivan kitaran hälyäänet, muistuttaa Velvet Undergroundin ja John Calen soololevyistä, joille Cale silloin tällöin on lisännyt puhuttuja, outoja tarinoitaan. Sekä Devoto että Cale ovat sanallisen ilmaisun ja äänenkäytön yhtäläisiä mestareita ja oman tiensä kulkijoita, joille itsensä toistaminen ei kuulu keinovarastoon. (Devoto on jo väläytellyt mahdollisuutta, että Magazine tekisi nyt uuttakin musiikkia.) Konsertin loppupuolella korostuu Magazinen musiikin painostava, mutta lähes diskomainen rytminen intensiteetti, josta puhkeaa loputtomasti myös unohtumattomia melodisia linjoja, joita hersyttävät rikkaat sovitukselliset ideat ja soittajien vankka ammattitaito, kokemus ja luovuus. Muusikoista ensimmäisenä Devoto esittelee yleisölle Nokon, joka "soittaa Jumalan omaa instrumenttia, kitaraa". Sitten ovat vuorossa kosketinarsenaalinsa takana keikkuva Dave Formula "hyvä ystävä, jota ilman tätä ei olisi koskaan tapahtunut", "monumentaalinen" basisti Barry Adamson ja rumpali John Doyle, joka luo Magazinen musiikkiin sen "varsinaisen maaperän, jolla liikumme". Magazinen - ja ainakin Devoton - käyntikorttimainen biisi Shot By Both Sides räjähtää ilmoille yhtä loistavana kuin ennenkin. Kappale saattaa konsertin hienoon loppunousuun. Devoto istuu rennosti - rentous ja Devoto ovat 2000-luvun lopussa siis yhtä! – lavan reunalle katsomaan yleisöään vähän lähempää. Yhtyeen kenties tunnetuimman sävelmän uuslämmityksessä saamat kiinnostavat yksityiskohdat eivät mitenkään heikennä räjähtävän esityksen iskevyyttä. Ensimmäisen encorekappaleen saatteeksi Barry Adamson hattuineen ja bassoineen istuu laiskasti taapäin retkottaen lavalle tuodulle tuolille. Nyt varmaan tulee jotain korostetun laid backia? Rentouttahan ei yleensä ole Magazinen ndustrialismisinfoniasointeihin yhdistetty. Sävelmä on tietysti Magazinen usein Sly Stonelta lainaama väkivahva ja omannäköinen sovitus Thank You (Falettinme Be Mice Elf Agin). Bändi on aina osannut yhdistää hienosti kylmän ja kuuman sykkeen, niin tässäkin 70-luvun soul-funk-klassikossa. Myös toinen encore on bändin tuttu, omintakeinen laina, nyt toiselta nerolta, Don Van Vlietilta eli Captain Beefheartilta. I Love You, You Big Dummy tuo esille Magazinen leikkisää puolta, jossa apinan raivolla tuodaan esille hyvin positiivista ja elämänmyönteistä sanomaa – joka erityisen hyvin tuntuu menevän perille Academyn yleisöön. Devotokaan ei vedä esitystä vanhasta muistista, vaan tuo siihen nyansseja lauluvolyyminsa neuvokkain vaihdoin. Tulkinta saa höristämään korvia Beefheartin terävien - ja punkkiin ja uuteen aaltoon paljon vaikuttaneiden - sanoitusten kimpoilevien säkenien kaikkien kuperkeikkojen aistimiseksi. Täytyy myöntää, että alussa Real Life + Thereafter -konserttia katsellessani ja kuunnellessani epäilin, voiko Magazinen 30 vuoden takaisen nuoruuden vimmaa, terää, reunaa, särmää ja vaaraa saada mitenkään esille keski-ikäisten, elämäänsä ilmeisen tyytyväisten, hienojenkaan muusikoitten kautta. Konsertin lopussa olen vakuuttunut, että kyseessä ei ole ohimenevä läpihuutojuttu ja vanhan roolin muistelu. Magazine on yhä uskottava. Musiikki toimiin edelleen yhtä vahvasti, koska sen rakenne on niin vankka. Magazine ei koskaan sotkeudu koukeroihinsa eikä raskauta tarpeettomasti esitystään. Kappaleet eivät oli pitkää puuroa. Sävelmät ovat selkeästi lauluja, mutta sellaisina kuin musiikillisia veistoksia, joista kaikki turha on taltattu pois, niin että vain merkitsevä jää jäljelle. Siten on hämmästyttävää, miten paljon piirteitä, sävyjä ja sankkoja yksityiskohtia ja vivahteita jokaiseen lauluun mahtuu. Magazinen särmällä ja vaaralla en tarkoita mitään punkin pahimmillaan ruokkimaa väkivaltaisuutta tai teeskenneltyä terroria ja vallankumoushenkeä. Ehkä vaaraa paremmin on kysymys riskistä, joka sisältyy Magazinen valitsemaan taiderocksuuntaan, juuri siitä arvaamattomuudesta, kokeilusta ja uskalluksesta, josta Magazinen musiikki on edelleen kestävä todiste levyillä ja nyt taas konserteissakin. Kokeellisuuskin on ehkä huono sana Devoton yhtyeen kohdalla, sillä Magazinen musiikkia leimaa varma ota-tai-jätä -henki, joka tuo mieleen parhaillaan Ateneumin näyttelyssä olevan Picasson, joka väitteensä mukaan ei etsi vaan löytää. Yhtyeen asettuessa lavalle riviin yleisöä kiittämään, kädet toistensa harteilla, pidättyväinen Devoto myhäilee tyytyväisenä. Mutta vain yksinkertainen käden heilautus, ja mies on poissa. Olennainen riittää Magazinelle edelleen. Neljä tähteä viidestä paketille tulee vain sen vuoksi, että ehkä jotain aivan uutta - tai uudempaa - olisi voitu ottaa mukaan. Esimerkiksi joku ylimääräinen esitys Devoton soololevyltä, jolla on hyviä lauluja silläkin (esim. Rainy Season). Ja kun sekä Devoto että Noko ovat lavalla, olisi ollut luontevaa Luxurian kahdelta hienolta älppäriltä olisi kuultu jotain. Tai sitten 2000-luvun vaihteessa kuultu todiste siitä, että Devoto on edelleen yhtä kovassa vedossa kuin Magazinen parhaina päivinä. Tarkoitan tietysti Buzzkunst-levyn ällistyttävää Going Offia. Mutta on tietysti ymmärrettävää, että Magazine pitää tiukkaa linjaa - ja sellaisena Real Life + Thereafter on lähes täydellinen, joskin yllätyksetön. Ei kai se kellekään yllätyksenä tule, että Magazine ja Howard Devoto on parasta, mitä myöhempi rock on voinut tarjota. Videokonsertti kestää tunnin ja 27 minuuttia. Lisämateriaalissa on Big Dummy -esityksen säestämiä hienoja lavakuvia 4 min 20 s sekä studioharjoituksista Feed The Enemyn mustavalkoinen esitys 3 min 48 s. Lisäksi viikkoa aikaisemmalta Forumin keikalta 4 min 21 s kestoinen A Song From Under The Floorboards eri kulmista ja lähempää kuvattuna, mutta heikompana versiona kuin päätöskonsertissa. Cd-levy on 45 minuutin mittainen taltiointi Forumin konsertista. Hannu Björkbacka
Fingerpori