Paikallisuutiset

Onko suomenkielinen Pietarsaaressa täysivaltainen ihminen?

Kristian Sundqvist

on pietarsaarelaissyntyinen toimittaja, jonka mielestä politiikka ei ole tylsää.

Pietarsaaren suomenkielisten asukkaiden määrä on sitten 1980-luvun pudonnut liki neljänneksellä (PS 8. elokuuta). Moinen romahdus on poikkeuksellinen tilanteessa, jossa kaupungin kokonaisasukasluku pysyy ennallaan.

Selitykseksi on perustellusti osoitettu muun muassa sitä, että monet Pietarsaareen töiden perässä nuorina muuttaneet palaavat eläkkeelle päästyään isiensä maille, suomenkieliseen Suomeen. Mutta onko syynä pelkkä kotiseuturakkaus?

Jos valtaosa aikuisiästä vierähti Pietarsaaressa luulisi Jaakopin kaupungin jo muodostuneen kodiksi, jossa halutaan kulkea elämän iltaan. Vai voisiko olla, että Pietarsaari ei koskaan tuntunutkaan omalta kaupungilta, jossa kokisi itsensä täysivaltaiseksi ihmiseksi perinteisen kantaväestön joukossa?

Minä olen taustaltani puoliksi suomenruotsalainen ja puoliksi hämäläinen. Muualla Suomessa nimen perusteella ruotsinkieliseksi oletettu ja Pietarsaaressa identiteetiltäni ylpeästi suomenkielisen vähemmistön edustaja.

En ole koskaan ennen yhdessäkään kolumnissa tai haastattelussa tai ylipäätään missään julkisessa yhteydessä kertonut sananpuolikkaallakaan siitä, millaisia juttuja olen näiden asioiden tiimoilta Pietarsaaressa joskus kokenut. Emme me pietarsaarelaiset suomenkieliset nimittäin sentään minkään aktiivisen etnisen tai kulttuurisen sorron alla oleva kansanryhmä ole (tosin vielä sata vuotta sitten oli toisin).

Mutta kuitenkin. Muistanpa, kuinka kerran jalkapalloseura Jaron toiminnanjohtajana viitisentoista vuotta sitten työskennellessäni istuin eräässä puolivirallisessa herrainkokouksessa selittämässä seuran asioita. Koska olin läsnäolijoista ainoa ensisijaisesti suomenkielinen käytin tietysti ruotsin kieltä ja - ruotsini ei ollut eikä ole mitenkään täydellistä - tein yhden kielellisesti hölmön sananvalinnan.

Muut läsnäolijat yhtä lukuun ottamatta räjähtivät ilkeään nauruun, ihan häpeämättömästi. Yksi ei malttanut olla toistelematta tyhmää sanaani uudestaan ja uudestaan. Myöhemmin illalla yksin kotona mietin, että sallinko katkeruuden siemenen kasvaa. Joskus se versoaa, vaikkei tahtoisikaan.

Kuukausia myöhemmin se yksi mies, joka ei ollut osallistunut pilkkaan, soitti ja pyysi anteeksi. Hänkin oli siis jäänyt tapausta miettimään.

Juu, yksittäinen juttu kauan sitten, mutta kuinka monella muulla Pietarsaaren suomenkielisellä on ainakin yksi häpeän kokemus siitä, että ei ole kielellisesti riittävän oikea pietarsaarelainen? Kuinka usein tuollainen kokemus jää ihmisen sisään hautumaan? Kuinka usein kukaan ei pyydäkään koskaan anteeksi?

Olin tuon sattuessa jopa jonkinlainen paikallisjulkkis ja nyt aikojen päästä voin pohtia asiaa Pietarsaaren paikallislehden palstoilla. Minulla on ollut jalustaa ja äänitorvia.

Entä se 18-vuotiaana vaikkapa Järviseudulta kaupunkiin töitä painamaan tullut jullikka, joka nyt muuttaa takaisin synnyinpitäjäänsä? Onko hän kulkenut yli 40 vuotta nyrkki taskussa odottaen sitä päivää, kun Pietarsaaressa ei enää tarvitse toimeentulon vuoksi kärvistellä?

Suomenkielisten kokemuksista Pietarsaaressa olisin voinut käyttää huimasti synkempiä esimerkkejä kuin omaani. Ne ovat Pietarsaaren suomenkielisen pahanolon perinteistä, mutta vaiettua kovaa ydintä. Kokemuksista kerrotaan usein vasta vuosikymmenten jälkeen, vieläkin häpeillen.

Otsikon hivenen provosoivaan kysymykseen vastaan että totta kai on, jos kokee niin olevansa. Väestötilastot viittaavat, että läheskään kaikki eivät koe.

Suomenkielisen väestön huomattava väheneminen on pietarsaarelainen tragedia, joka kätkee taakseen paljon hiljaista surua ja pahaa mieltä.