Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Artikkeli

Maija Ahonen tiputtelee kolumnissaan silmukoita ja haikailee 90-luvulle

Perhonjokilaakso+ | ke 12.9.2018 klo 19:00

Myönnän. En ole oikein koskaan ollut perinteisten käsitöiden ihminen.

Älkää ymmärtäkö väärin. Arvostan muiden taidonnäytteitä, ja tykkään käsillä tekemisestä, mutta itse olen suunnannut energiani yleensä erilaisiin askarteluprojekteihin. Ainokaiset villasukkani olen kutonut kuudennella luokalla.

Paljon piti virrata vettä Perhonjoessa ennen kuin innostuin tarttumaan puikkoihin sitten kouluvuosien. Tämä ihme tapahtui, kun kaipasin jotakin mukavaa pientä iltapuhdetta. Kaverini kannusti tekemään trendikkään tuubihuivin – se oli kuulemma sopivan helppo aloittelijalle. Kaupassa lankoja valitessani näin melkein sieluni silmin, kuinka kutoisin huivia kotona kynttilänvalossa. Mikä voisikaan olla sen mukavampaa!

Alku sujuikin varsin sutjakkaasti, kunnes tipautin puikoilta ensimmäisen silmukan. Ja sitten toisen. Ja kolmannen. Nihkein käsin yritin nostaa karanneita silmukoita takaisin puikoille. Lopulta minut pelasti pälkähästä kukas muukaan kuin äiti.

Silmukat saatiin paikoilleen, mutta siihen tyssäsi huivin tekeminen. Kutominen tuntui yhtäkkiä kaikelta muulta kuin rentouttavalta puuhastelulta.

Toista oli reilu pari vuosikymmentä sitten hiihtolomalla, kun vasta opettelin kutomaan – tai tikkaamaan, kuten meillä päin ruukataan sanoa. Myös tuolloin työn alla oli huivi, joka sekin oli muistaakseni melko reikäinen, kiitos karanneiden silmukoiden. Mutta se oli mielestäni maailman hienoin huivi. Olihan se sentään itse tehty.

Väistämättä tulee pohtineeksi, miksi ihmeessä aikuisena pitää ottaa tekemisensä vapaa-ajallakin niin vakavasti. Lienee paikallaan ottaa mallia reilun parin vuosikymmenen takaa, ja kaivaa tuubihuivin raakile kaapista takaisin esille.

Fingerpori