Se johtuu mitä luultavammin siitä, että nuorempana matkustin junalla vain lomalle. Jokakesäiset reissut kaverin kanssa Helsinkiin tai Tampereelle oli jännittäviä. Asemien välissä harrastimme sitä, kumpi uskaltaa käydä pysähdyksen aikana kauempana junan ulkopuolella. Silloin junailu oli astetta halvempaakin, kun lomapassilla sai matkustaa kolmena vuorokautena niin paljon kuin ehti ja passi maksoi vain noin 60 euroa.

Näiltä reissuilta jäi elämään tietty kuulutus, Hetken kuluttua Parkano, nästa Parkano. Vielä vuosien ajan tekstasimme tämän viestin toisillemme, jos olimme junassa kyseisen paikkakunnan kohdalla. En tosin tiedä, miksi juuri Parkano. Ehkä se kuulosti vain hauskalta.

Jostain syystä junalla matkustaminen ei ole enää niin jännittävää. Varsinkaan, jos on pitkän päivän jälkeen lähtenyt töistä junalla ja lähtö on viivästynyt tipoittain lähes tunnin.

Mutta ei se paha ole siihen verrattuna, kun kerran Italiassa juna ei tullut ollenkaan. Oli varmaan unohtanut vuoronsa tai jotain. Alkuvuodesta olin puolestaan Meksikossa ja sinne mennessäni päässä soi kaikille tuttu Meksikon pikajuna -laulu. No, kipalehan osoittautui täysin epätodelliseksi, sillä Meksikossa ei pahemmin matkusteta junilla, vaan rautateillä kulkevat ainoastaan tavarat.

Vaikka myöhässä oleviin juniin ei ole vieläkään tottunut ja junalippujen nousevat hinnat ei naurata, niin jonkinlainen vapauden leima junaliikenteessä on (tosin ilmastoidut pendolinot on aivan eri asia kuin hikiset pikajunat). Kaikesta huolimatta olen tykännyt varsinkin kesäisin käydä junailemassa jossain kesäkaupungissa. Ehkä se voisi joskus olla se Parkanokin.

Kirjoittaja on Kalajokilaakson toimittaja

maija.pylvas@kalajokilaakso.fi