Rahan osalta tilanne näytti helpottavan, kun poliisitoimi selvisi hallituksen keväisestä kehysriihestä vähemmin kolhuin kuin muut hallinnonalat. Paaterokin ehti jo riemuita sovittujen raharaamien kestävän useita vuosia.

Ilo on vaihtunut huoleksi, kun myös poliisi voi joutua pistämään osan ”omista” rahoistaan suunnitellun turvallisuusverkon rakentamiseen. Jos näin käy, suuri joukko valmistuneita ja kohta valmistuvia poliiseja jää työttömiksi ja kenttätöissä olevien poliisien määrä supistuu.

Hallinnollisilta säästöiltä poliisia ei pelasta mikään. Se tarkoittaa muun ohessa poliisilaitosten verkon tuntuvaa harventamista. Paaterokaan ei pistä vastaan, jos 24 laitoksesta jää jäljelle kymmenkunta. Vaihtoehtona on vieläkin rajumpi karsinta.

Erillistä liikkuvaa poliisia karsinnan jälkeen tuskin Suomessa on. Ajatus ei ole vastenmielinen myöskään Paaterolle, vaikkei hän kantaansa suoraan sanokaan. Epäsuoraankin se tulee selväksi. Itseisarvoista ei liikkuvan poliisinkaan osalta ole organisaatio vaan toiminta.

Vakaviksi ja hapuileviksi menevät selkeänkin miehen mietteet, kun pitäisi sanoa jotain hälyttävästi lisääntyneiden perhe- ja joukkosurmien syistä. Ei poliisijohdolla ole sen kummempia selityksiä kuin muillakaan. Poliisin omimmaksi osaksi jää tehdä kaikkensa, kun jotain sattuu.

Merkkejä tapausten kopioinnista Paaterokin on pannut merkille, muttei hänkään osaa sanoa, kuinka sitä voitaisiin estää. Ymmärryksen ja sympatian sijasta teot pitäisi kuitenkin mediassakin tuomita kylmäverisiksi henkirikoksiksi.

Villinä velloneeseen aselakikeskusteluun Paatero tuo yhden selkeän lisän. Säännöksiä aseiden säilyttämisestä tulisi kiristää. Nykyiset ovat aivan liian löysiä ja tulkinnanvaraisia.

Aseiden kokoamista yhteisvarastoihin Paatero ei kannata. Kunnolliset kassakaapit ja asiattomien pääsy niihin voisivat hänen arvionsa mukaan auttaa, ja estää ainakin joitakin äkkipikaisimpia tekoja.

Aselait niin kuin poliisin resurssitkin ovat poliitikkojen, viime kädessä kansanedustajien käsissä. Mikko Paateroa ei voi moittia siitä, etteikö hän toisi poliisijohdon näkemyksiä selkeästi päättäjien tietoon.

Selkeiksi ne tulevat myös kansalaisille. Paatero myöntää avoimesti, että suomalaiset eivät ole yhdenvertaisessa asemassa poliisipalvelujen saatavuudessa. Mitä kauemmas poliisilaitoksista mennään, sitä kauemmin poliisin tulo paikalle kestää.

Paatero toisin muistuttaa, sinuhelaisessa hengessä, että näin on aina ennenkin ollut ja tulee aina olemaankin. Kansalaisten tuskaa tämä tieto ei mitenkään helpota.