Italian jalkapallomaajoukkueen – tämän ”Azzurrin” – pyrkimyksiä ryhdyin voimallisesti tukemaan kesäkuun 17. päivänä vuonna 1970. Oikeasti Suomessa elettiin tuolloin 18. päivän puolta.

Ei auttanut Länsi-Saksan vasemman pakin Karl-Heinz Schnellingerin uran ainoa maaottelumaali, joka tasoitti Meksikon MM-välierän varsinaisen peliajan viime hetkillä. Akselivaltojen kohtaamisen jatkoajalla Tarcisio Burgnich, Luigi Riva ja Gianni Rivera panivat germaanit kuriin. ”Vuosisadan ottelun” loppunumerot olivat Italialle 4–3. Siitä se lähti.

”Forza Azzurri!” -meininki elikin pitkään hyvässä hapessa, kunnes 2000-luvulla palo alkoi jostain syystä hiipua. Vuoden 2006 MM-kulta tietysti maistui, vaikka enemmän välierävoitto rakkaasta vihollisesta Saksasta.

Mutta sitten tuli surkeaa, hienosti sanottuna destruktiivista futista, sylkemistä vastustajan kasvoihin ja niin edelleen.

Tuli semmoinen olo, että pelatkaa berlusconit ihan niin kuin huvittaa. Pitäkää catenaccionne.

Ei leimahdellut liekki EM-futiksen alettuakaan. Vaikka tiedot kertoivat Italian muokanneen tyyliään pelaavammaksi. Siis mukavammaksi katsoa.

Suomukset putosivat silmiltä Englanti-puolivälierässä. Tämä Italiahan näyttää sekä haluavan että osaavan pelata jalkapalloa. Enpä muista Azzurrin juuri koskaan pitäneen niin paljon palloa kuin sinänsä kovin keskinkertaista Englantia vastaan.

Saksan kanssa malli oli tietysti toinen. Italialaisen jalkapallon geenipankkiin aina kuulunut puolustaminen näyttää olevan edelleen kunnossa. Pikkaisen jänskättää, kuinka huomisiltana käy. Toisaalta, jos Espanja voittaa, niin unohdan koko jutun.

Näin helppoa se meidän gloryhuntereiden elämä on.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan toimittaja.