Ryhdyin ensi kertaa tosissani toimeen vasta viime viikonloppuna. En kuitenkaan päässyt yhtä mappia pidemmälle, kun käsiini osui ensimmäisen luokan äidinkielen aine. Siinä kuvailen Kesällä-otsikon alla pitkänä pötkönä syntymäpäiviäni, Ähtärin-reissua, uusia lemmikkikanejamme ja tyttöleirin tapahtumia. Tukevilla tikkukirjaimilla. Ja aine päättyy virkkeeseen: ”No ei minulla sitten muuta ole hei”.

Seuraavien alaluokkienkin ainevihkot on kirjoitettu kannesta kanteen. Muistan yhä, kuinka luokkakaverit huokasivat noustessani lukemaan loputtomia lätinöitäni Simo-Siilin seikkailusta. Aiheet ehkä vähän aikuistuivat, mutta samat puhaltelut kuulin vielä yläasteellakin.

Sitten kaapin uumenista löytyi lähes päivittäinen kirjeenvaihto lapsuudenystävän kanssa. Koristeellinen kaunokirjoitus kertoo poikien ällöämisestä ja luettelee saatuja kotiläksyjä, sivu- ja tehtävänumeroiden tarkkuudella.

Ja olihan siellä myös mittava paperinukkekokoelma, Marilyn Monroesta ja Madonnasta kootut leikekirjat sekä koppakaupalla pääsylippuja ja rannekkeita 80- ja 90-luvun tapahtumiin.

Veikkaan, että rupeamastani tulee pitkä. Satun näet olemaan ihminen, joka ei kykene heittämään mitään käsin kirjoitettua pois. Ja koska kirjeet ja postikortit ovat aina olleet suosittua kaveripiirissäni, sarkaa on paljon.

Seuraava päiviä, ehkä jopa viikon vaativa iltapuhde odottaa, kun vihdoin löydän Ystäväni-kirjakokoelman. Eihän niitä voi uudelleenvarastoida ennen kuin on lukenut jokaisen luokkakaverin lapsuuden haaveammatin, lempivärin ja inhon kohteen.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan uutistoimittaja.