Tänään alkavassa SDP:n puoluekokouksessa kolmannelle kaudelle valittava Jutta Urpilainen on puolueessaan vastaavassa asemassa. Hän ei saa edes vastaehdokasta.

Ratkaisevan uskottavuuskynnyksen Urpilainen ylitti viime vuoden vaalitaistelussa ja sen jälkeisissä hallitusneuvotteluissa. Hän toi sosiaalidemokraatit oppositiosta hallitukseen, ajoi ohjelmaan puolueensa painotuksia ja otti rohkeasti hoidettavakseen valtiovarainministerin vaativan salkun. Ensimmäisten puheenjohtajavuosien hapuilu on selvästi taakse jäänyttä elämää.

Viimeistään ministeritehtävissä Urpilainen on näyttänyt taistelijan luonteensa. Hän ei ole suostunut kokoomuksen kiltiksi myötäjuoksijaksi. Hänen Kreikalta vaatimistaan lainatakuista oli tulla vitsin aihe, mutta hymyt hyytyivät, kun ainakin jonkinlaista turvaa antava sopimus syntyi. Se oli saavutus.

Urpilainen on myös perehtynyt – epäilemättä pätevässä ohjauksessa – ministeriönsä avainasioihin hyvin. Hän keskustelee euroalueen talouskriisistä luontevasti ja asioihin paneutumista osoittaen. Hallituksen sisäisissä mittelöissä hän on vanhaa ammattiyhdistyskorttiakin hyväkseen käyttäen pitänyt puolensa. Viime vuoden raamisopimus ja keväinen kehysriihiratkaisu eivät heikentäneet demarien poliittista asemaa.

Helpoksi puoluejohtajan elämä ei kuitenkaan muutu. Euroalueen kriisi pitää valtiovarainministeriä ja koko hallitusta hälytysvalmiudessa. Riippumatta siitä, irtoaako Kreikka eurosta vai jatkuuko tekohengitys, seuraukset heijastuvat ikävällä tavalla Suomen talouteen.

Kuvan kirkastumisesta huolimatta Urpilaista painaa puolueensa tappiokierre. SDP on hävinnyt kaikki vaalit Urpilaisen puheenjohtajakaudella. Eduskuntavaaleissa puolue menetti 2,3 prosenttia kannatuksestaan, vaikka selviytyi toiseksi suurimmaksi ja pääsi puhumaan torjuntavoitosta. Presidentinvaalien pohjanoteeraus meni paljolti Paavo Lipposen omaan piikkiin, mutta tulevista kuntavaaleista päävastuun kantaa puheenjohtaja. Niiden tulos ei vaikuta välittömästi hallituspolitiikkaan, mutta tappio olisi taas tappio puoluejohdolle.

SDP:lla ja keskustalla on yksi yhteinen huolenaihe. Molemmat menettävät äänestäjiä muuallekin kuin perussuomalaisille, molempien kannattajia katoaa jokaisella vaalikaudella myös ”luonnollisen poistuman” kautta. Uusia on vaikea saada vastaavasti tilalle.

Kansainvälisen vetoavun varaan sosiaalidemokraattien ei auta tuudittautua. Vaikka alamaissa käyneen sisarpuolueen kannatus on elpynyt Ruotsin mielipidemittauksissa, Ranska saanut vasemmistolaisen presidentin ja Slovakian sosiaalidemokraatit voittaneet äskettäin vaalit, on aikaista päätellä virtausten kääntyneen. Kreikassa sosiaalidemokraattinen Pasok kärsi roiman tappion, eikä uusinta välttämättä korjaa tilannetta.

Eri maissa on vaalitulokselle erilaisia selittäjiä. Merkittävin on usein se, että oppositiossa ollut puolue voittaa, edustipa se vasemmistoa tai oikeistoa.

Arto Hietalahti