Tiina Ruotsala

KOKKOLA (KP)

Puolivälissä jonnekin Kokkolan kaupunginteatterin Katariinan kamarissa. Yhteisöteatterin käsikirjoitus ja ohjaus Tuomo Kemppainen. Rooleissa: Noora Jouttijärvi, Juhani Erikkilä, Emilia Hietikko, Piia Viirankoski. Kantaesitys 16.3.

Näin mainostaa Kokkolan kaupunginteatteri Katariinan kamarissa perjantaina kantaesityksensä saanutta näytelmää Puolivälissä jonnekin.

Tällä kertaa ammattinäyttelijät eivät paneudu työttömän nahkoihin, vaan näytelmässä neljä kokkolalaista työtöntä näyttävät, miltä tuntuu työttömän odotus

Näytelmän käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa näyttelijä Tuomo Kemppainen, joka ansaitsee yhtä suuret kiitokset kuin nämä neljä rohkeaa nuorta, jotka käytännöllisesti katsoen ilman minkäänlaista näyttelijänkokemusta ovat ottaneet haasteen vastaan aloittaa heti korkeimmalta mahdolliselta paikalta näyttelijäntyöt eli kaupunginteatterin vintiltä.

Kemppainen ei vaadi nelikolta heittäytymistä rooleihin näyttelijätyön keinoin. Näyttelijät tuovat lavalle oman itsensä, esimerkiksi 22-vuotiasta Riiaa näyttelevä Noora Jouttijärvi on upean lakoninen nuorisotyöttömänä, jolla ei käytännöllisesti katsoen ole ketään eikä oikein mitään. Kännykkäkään ei soi, vaan Riia on saanut jännetuppitulehduksen pelaamalla ahkerasti pelejä puhelimellaan. Sen Riia on kuitenkin päättänyt, että alle kolmentonnin hän ei lähde mihinkään.

Viidestä minuutista viiteen vuoteen Riian kanssa risteyksessä, mihin asfaltti päättyy, on työtä odottanut Mikko 35 v. pitkäaikaistyötön metsuri, Juhani Erikkilä, joka ei anna periksi. Mikolla on työttömyydestä jo veteraanitaustaa, onhan hänet saneerattu peräti kaksi kertaa.

Risteykseen päätyvät myös burnoutin partaalla huojuva johtaja Niemi, Emilia Hietikko, joka jaksaa sekavuustilastaan huolimatta työpaikkakiusata sihteeriään Karitaa, Piia Virrankoski.

Kuinka ajankohtainen tämä näytelmä onkaan!

Harvoin olen kokenut ensi-illassa yhtä sympaattista ja rentoa tunnelmaa kuin perjantaina Katariinan kamarissa. Ovi teatteritilaan oli auki, myös yleisö odotti esittäjien kanssa. Kokonaisuutta tuki komeasti Ari Auvisen loihtima lavastus, valot ja äänet, jotka elivät Kemppaisen oivaa tekstiä.

Vain musiikki tökki, oliko sen tarkoitus keventää tunnelmaa? Tarpeetonta, jo byrokraattinen kieli ja työttömyydestä kertovat lauseet, joita voi lukea ja kuulla päivittäin esimerkiksi mediasta, toimivat oivallisena keventäjänä. Niin absurdeilta ne kuulostavat todellisuuden rinnalla.

Kokonaisuus on toimiva ja koskettava. Olisin jättänyt pois jopa Mikon muutamat raivonpurkaukset. Kerrankin näytelmä, jossa ei huudeta, vaikka roolihahmoilla on ahdistusta varmasti enemmän kuin jaksaisivat kantaa.

Mitä vaisummin puhuvat näyttelijät, sitä tarkemmin kuuntelee yleisö ja poimii myös lämpimän, väliin ronskinkin, huumorin kiittäen tekijöitä nauruntyrskähdyksillä.

Jokainen näyttelijöistä tuo lavalle oman persoonansa ja pitää roolinsa uskollisesti alusta loppuun saakka.

Aivan huikean suorituksen tekevät Noora Jouttijärvi ja Juhani Erikkilä, joiden teksti on haastavaa ja sitä on paljon. Näytelmän ehdottomasti liikuttavin hetki koetaan, kun Mikko muistelee isäänsä.

Emilia Hietikko on oiva Niemi, joka iskee repliikkinsä oikeaan aikaan ja muuntuu uskottavasti pomosta työttömän arkea opettelevaksi ihmispoloksi. Pomon pillin mukaan tanssiva Karita on riemukas hahmo, joka ainokaisena saa säilyttää työpaikkansa ja ajaa autoa.

Vaikka aihe on totta monelle tämän päivän Suomessa, vakavakin, ei Katariinan kamarissa vaivuta synkkyyteen.

Ainakin perjantai-iltana teatterista ulos astuessani huomasin, että ilmassa on vahvasti kevättä.