Uuteen haasteeseen tarttumista helpottaa se, että olen saanut harjoitella tulevia kumminvelvollisuuksiani jo veljieni 6-vuotiaita tyttäriä hoitaessa. Pienokaisten paimentaminen on tuttua puuhaa myös yläasteen TET-harjoittelusta päiväkodista sekä viimekesäisestä työpaikasta liikennepuiston tätinä. Lasten kanssa leikkiessä ja heidän touhujaan seuratessa päähän on silloin tällöin väkisinkin pulpahtanut kysymys: saankohan minäkin joskus lapsia?

Pidän kovasti lapsista, mutta välillä minusta tuntuu, etten koskaan haluaisi sellaisia itselleni. Sellainen ajatus iskee tajuntaan varsinkin silloin, kun seuraa Internetissä äitien keskustelua lastenkasvatuksesta. Meno keskustelupalstoilla on raadollisempaa kuin savannilla, jossa leijonalauma piirittää loukkaantunutta gasellia. Jokaisella äidillä on oma mielipide siitä, miten kauan pitäisi imettää, miten lasta pitää rankaista, kun hän tekee jotakin luvatonta... On suorastaan nurinkurista, miten samassa veneessä olevat ihmiset eivät vedä yhtä köyttä, vaan syyttävät kilpaa toisiaan huonoista kasvatusmetodeista.

Mediaa seuratessa lastenkasvatus tuntuu olevan kuin rakettitiedettä, paitsi monimutkaisempaa. Jos imetät liian vähän aikaa, lapsesi ei saa tarpeeksi fyysistä läheisyyttä ja hänen psyykensä kärsii siitä hänen loppuelämänsä ajan. Tai jos imetät liian kauan, lapselta tippuu hampaat suusta ja hänestä tulee läheisriippuvainen. Jos et pidä lapselle tarpeeksi kuria, hänestä tulee kuriton nuorisorikollinen tai vähintäänkin pilalle hemmoteltu kakara. Jos pidät liian kovaa kuria, tuhoat lapsesi itsetunnon lopullisesti. Ja niin edelleen.

Kun vanhemmille sataa koko ajan enemmän ja enemmän vaatimuksia, ei voi kuin hämmästellä, miten ihmisrotu on voinut säilyä hengissä satojentuhansien vuosien ajan. Miten esiäitimme ovat voineet pitää lapsensa hengissä ilman kaikkea sitä elintärkeää tietoa, jota meillä nykypäivänä on?

Syy on siinä, että suurin osa tuosta tiedosta on turhaa. Iso osa vanhempien huolesta ja stressistä olisi vältettävissä, jos vain unohdettaisiin pilkuntarkat säännöt. Loppujen lopuksi vanhempien rakkaus on ainoa asia, mitä lapsi välttämättä tarvitsee vanhemmiltaan ruoan ja lämmön lisäksi – kaikki muu tulee siinä sivussa.

Näiden pohdiskelujen jälkeen tuntuu, että ehkä joskus vuosien päästä minullakin voisi olla oma lapsi. Kunhan muistan pitää pipon tarpeeksi löysällä.

Kirjoittaja on Kalajokilaakson toimittaja.

laura.kangas@kalajokilaakso.fi