Tuore esimerkki löytyi eilen iltayöstä Suomen aikaa avatuista Lontoon kesäolympiakisoista. Valko-Venäjän tyranni ja maan olympiakomitean puheenjohtaja Aljaksandr Lukašenka ei kunnioittanut avajaisia läsnäolollaan.

Sen vuoksi, että järjestäjät eivät myöntäneet hänelle viisumia. Mikä oli ilahduttavan oikea ratkaisu.

Sekös sapetti Venäjän kansallista olympiakomiteaa johtavaa Aleksander Zhukovia: Urheilu ei ole politiikkaa? Miten tämä sopii olympialaisten perinteisiin ja arvoihin?, Zhukov kauhisteli.

Aika huonostihan se sopii, ”perinteisiin ja arvoihin”.

Olympialiikkeessähän on lähdetty siitä kirkasotsaisesta lähtökohdasta, että urheilu ja politiikka ovat eri asioita.

Periaatteessa on vain se ongelma, että eivät ole. Eivät ole ikinä olleet. Eivät tule ikinä olemaan.

Minkä vuoksi olympialiike esimerkiksi piti aikoinaan Etelä-Afrikan rotuerotteluhallituksen kisojen ulkopuolella? Miksi monet Afrikan maat boikotoivat Montrealin kesäkisoja 1976 sen vuoksi, että Uuden-Seelannin rugbyjoukkue oli käynyt pelaamassa Etelä-Afrikassa?

Jos kerran urheilua ja politiikkaa ei saa sekoittaa toisiinsa, niin kaikille hirmuhallitsijoille pitää levittää punainen matto olympiakaupunkeihin.

Herra Zhukov on sitä paitsi viimeinen ihminen kauhistelemaan politiikan tunkeutumista urheiluareenoille.

Kun Venäjä saalisti Vancouverin talvikisoista vain kolme kultaa, niin johan konahti maan silloinen presidentti Dmitri Medvedev. Moinen peli ei vedellyt seuraavien talvikisojen isännältä.

Medvedev vaati päitä vadille ja saikin niitä. Muun muassa Venäjän olympiakisojen silloisen puheenjohtajan Leonid Tjagatshevin. Tämän tilalle tuli muuan Zhukov, joka kiteytti äskettäin oman epäpoliittisen urheilunäkemyksensä Venäjän ääni -nettisivustolla näin:

Meille osallistuminen olympialasiin on mahdollisuus tuoda esille maan nauttimaa arvovaltaa.

Sillä ei ole politiikan kanssa mitään tekemistä.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan toimittaja.