Leena Ahlholm (KP)

Pekka Hako: Jorma Hynninen–Sielun maisemia. 221 s. Kirjapaja, 2012.

Kirjoittaja kiteyttää paljon olennaista taiteilijan tilityksestä esipuheessa: ”Jorma Hynnisen rehellinen näkemys laulutaiteilijan itsekeskeisestä työstä on kypsynyt vuosikymmenten kokemuksista. Väistämätön kysymys on, kuinka pitkälle taiteilijan kuva omasta asemastaan hänen huomaamattaan siirtyy kotielämään ja alkaa ohjata käyttäytymistä siviilielämässä. Mikä on sen vaikutus perheeseen?”

On aika riipaisevaa, kuinka vanheneminen on muuttanut taiteilijan suhtautumista menneeseen: ”Uran aikana koetut menestykset ovat käyneet varsin merkityksettömiksi.”

Hän on huomannut, kuinka paljon perhe on joutunut uhraamaan hänen uransa vuoksi, ja mitä kaikkea hän itse on menettänyt alituista matkustamista ja keskittymistä vaatineen työnsä vuoksi.

Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, se ei ole tavanomainen muistelma. Vaikka elämän ja uran vaiheet kirjataan syntymästä ja opiskelusta alkaen, keskitytään enemmän taiteilijapersoonan ajatteluun ja elämänkatsomukseen. Kuvataan tunteita ja henkilökohtaisia asioita, joita Hynninen halusi aiemmin pitää piilossa. Nyt hän kertoo myös sisäisestä maailmastaan, onnen hetkistä ja kolhuista, muun muassa päiväkirjamerkintöjen kautta.

Hakolla on ollut kirjaan varsin laaja aineisto, jota hän keräsi jo elämäkertaan. Sen jälkeen hän on tehnyt pari tutkimusta Hynnisen elämästä, arvomaailmasta ja kasvatuskäsityksestä Helsingin yliopistossa. Hynninen on koulutukseltaan opettaja ja toimikin nuorena kansakoulun opettajana muutaman vuoden.

Ennen kaikkea teksti pohjautuu Hakon ja Hynnisen tallennettuihin keskusteluihin, joita he ovat käyneet yli kahdenkymmenen vuoden aikana lähes sata tuntia, viimeisimmät viisitoista tuntia viime syksynä. Myös Hynnisen Reetta-vaimon sekä tyttärien Ursulan ja Lauran kommentteja on kirjassa lainattu.

Hako sanoo nuorena tiukkapipoisen ystävänsä vapautuneen vanhemmiten huomattavasti. Yritys rakentaa ihanteellista perheyhteisöä ei mennytkään aivan toiveiden mukaisesti. Avautumista perustellaan sillä, että ihmiset eivät ole murheineen ja iloineen yksin.

Työn ja perheen yhteensovittamista käsitellään julkisuudessa enimmäkseen naisen ongelmana, niin taiteilijaperheissä kuin muissakin. Ikääntyvä Hynninen nostaa tämän asian erityisesti esille haastatteluissa. Uran edellyttämä matkustaminen merkitsi varsinkin alkuvaiheessa ankeita oloja. Ahdistavaa yksinäisyyttä hotellihuoneissa se merkitsi maineen kartuttuakin, sillä hän ei halunnut osallistua edustustilaisuuksiin.

Toisaalta isän ammatti on antanut myös rikkaita elämyksiä koko perheelle.

Hynnisen uskonnollisuus tulee myös esille, kuten hänen pettymyksensäkin kirkollisiin piireihin. Tämä tapahtui perheen vanhimman lapsen, Markon kerrottua homoseksuaalisuudestaan. Kristillisten nuorten piiri, johon nuori mies oli kuulunut, hylkäsi hänet. Tämä sai isän loukkaantumaan ja taistelemaankin lapsensa puolesta.

Markon kuoltua 40-vuotiaana aidsiin isä esitti julkisesti vaatimuksia suvaitsevaisuuden puolesta ja kysyi: ”Miksi kirkko ei anna ihmiselle lupaa olla sitä, mitä ihminen on?”

”Oman lapsen kuolemasta on raskasta toipua, vanhemman tuska ei häviä koskaan”, sanoo Hynninen.

Seesteiseksi lopuksi kerrotaan, kuinka yli 50 vuotta toisensa tunteneet ja vuodesta 1961 aviossa olleet Jorma ja Reetta o.s. Salo nauttivat yhdessäolostaan. Markon kuoleman jälkeen he toteuttivat Reetan toiveen ja muuttivat omakotitalosta kerrostaloon Helsingin keskustaan. ”He tajusivat, että yhteiselon perusta on kummankin aviopuolison hyvinvointi.”

Kirjan liitteenä on hyödyllinen aikajana, jossa taiteilijan elämä on jaettu seitsemään jaksoon.