King´s Cross Roadin aluetoimitus klo 15.14

Tämä vielä. Sitten on nämä kisat naputeltu.

Tyhjää näyttöä olisi tarkoitus vielä kerran täyttää. Yritän tämän iijokisarjamaisen kattauksen pitää lyhyenä. Muutama sana urheilustakin. Ei tainnut osua kellään keihäsvedot eilettäin kohilleen, sen verran yllättävä jantteri kisan vei. Hämillään oli Keshorni (Walcotti) kansainvälisen pressin prässissäkin. Pitkämäkeä (terveisiä) en puolestani ole aikoihin nähnyt ja kuullut yhtä pettyneenä kuin eilisiltana. Harmittaahan tuo, kun keihäskulta oli tyrkyllä suorastaan alehintaan. Ruuskanen (terveisiä) oli iloisempi tapaus, vaikka häneltäkin kultasaumat pääsi karkuun. Mutta mitali on mitali ja sillä sipuli.

Että onnittelut vaan Ruuskaselle, jonka kättä illan kähämässä halusi myös tuleva Urheiluliiton tj Jarmo Mäkeläkin (terveisiä) päästä tervehtämään. Ja vielä viime syyskesänä Daegun valintasotkujen aikaan Ruuskanen ois varmaan, ei nyt motannu, mutta ei ihan ystävällisestikään Mäkelän lähestymiseen suhtautunut. Oli Mäkelän puljullekin (rahallisestikin) arvokas ronssi. Sitä paitsi pohjoismaiden ainoa yleisurheilumitali meillä täällä Lontoossa. Mutta se siitä.

Nyt on aika lyödä tälle touhulle piste. Muttei ihan vielä. Aivan aluksi (no ei ihan) pyydän saada kiittää moniaita tahoja. Eivät tule tärkeysjärjestyksessä, vaan tajunnanvirran eritteleminä. Palstaveljelle iso käsi sinne Pohjois-Hakalahden huudiloille, sielläkin sellaiset on, sparrauksesta ja sitä kautta tulleesta henkisestä tuesta. Samat sanat Kokkolaan työmaan suuntaan.

Ja meillä täällä Lontoossa taistelutoveri Puhakaiselle (terveisiä), kiitos yhteistyöstä ja avunannosta. Samoin koko suomalaiselle toimittajakollegiolle yhteisesti ja erikseen. Oli muuten aivan eri fiilis täällä kuin neljä vuotta sitten Pekingissä, jossa asutin ainoana suomalaisena Beijing Tibet Hotelia. Kun vielä kuljetukset sujui, todella sujui, umpiopakatusti, hotellista kisapaikoille, suomalaisiin törmäsi paljon harvemmin ja harvempiin. Täällä taas kollegoja näkee käytännössä koko ajan, aulabaarista aamupalasta (en voi suositella kellekään englantilaista aamupalaa) lähtien. Kulmalan (terveisiä) eniten samoja polkuja kuljimme. Hieno, stoalaisen tyyni mies. Kumpiko menetelmä sitten parempi? En tiedä. Tällaiselle umpimieliselle mehtäeurooppalaiselle sopi se Pekingin yksinäisyyskin. Sai rauhassa kahtella ihmisiä (mielipuuhiani teeveen kahtelun ohella).

Ja kumpiko muuten parempi, Peking vai Lontoo? Molempi. Pekingissä järjestelyt, Lontoossa ihmismeininki. Oli jotenkin eurooppalaisempi. Sujuuhan tuo näkjöjään ihtesä haastattelukin kysymys-vastaus-periaatteella.

Vielä pyydän saada kiittää molempia lukijoita palautteesta, jota julkiselle puolelle on tullut vähähkösti, sisäiseen sähköpostiini enempi. Molemmat ovat tärkeitä, myös sekä ruusut että risut. En varmaan minäkään palautetta julkisesti kellekään antaisi, kirjoittaminen on toinen juttu. Enivei, julkaisen tässä julkisen palautekilpailun voittajan, joka on neljällä merkinnällä TP (ei sentäs Sale, vaan Tiina O, terveisiä). Päätin nimittäin issekseni kisojen puolivälissä palkita eniten julkista palautetta antaneen henkilön tai nimimerkin Wenlockilla. Elikkä kisamaskotti matkaa Kokkolaan, ta-daa. Enää tämän perään tulevia postauksia ei lasketa.

Erityispropsit menevät P. Jaakkolalle (terveisiä), jonka eilinen kannuste mukavasti oikaisi henkistä selkärankaani. Arvostan.

Mutta sitten mukaviin asioihin. Kotia terveisiä, tulossa ollaan. Huomenna klo 16.10 (epäilen, että Heathrow´lla ruuhkaa, voi myöhästyäkin lähtö) lento Lontoosta Helsinkiin, jonne saavutaan iltauutisten aikoihin. Alun perin sain vielä Flybeltä jatkolennon Aravirran Hannun (terveisiä) juoppovuoroksi ristimään keskiyön koneeseen. Mutta sitten tuli ilmoitus, että lento on peruttu ja seuraava olisi tyrkyllä vasta tiistaina keskipäivällä. Hyvä Flybe!

Eli vielä pitäisi olla yö Helssingissä, josta hyppään aamupendolinoon Tikkurilan aikaa 6.45. Kokkolassa nelisen tuntia myöhemmin. On kyllä käynyt mielessä karauttaa jo yöjunalle, jos ehdin klo 22.15 Tikkurilan aikaa asemalle. Ois kotona jo aamuyöstä. Tai sitten heräis´ Rovaniemellä. Voisi sekin vähä vit.. no, harmittaa. Kerran oon muuten nukkunu Kokkolan ohi Oulusta kärppäpelistä (tappio jollekin hoopeekoolle otti pattiin, piti puhallella teknisillä). Oliko se sitten syy nukahtamiseen, ei voi tietää, mutta Seinäjoella heräsin ja vaihdoin välittömästi pohjoisen junaan. Tällä kertaa olin virkkuna koko nukkuvan lakeuden ylittäneen matkan. Sellasta.

Ei tästä näköjään lyhyttä tuu nytkään, sillä muutama sana vielä ja loppuun kohottava loppu. Kunhan nämä saan pakettiin, oli puhe lähtiä Kulmalan kanssa syömään, paluumatkalla varmasti tulee käytyä hyvästelemässä ja kiittämässä NA:n väkeä tiskin kummaltakin puolen. Ovat antaneet aihetta moneen lauluun tällä reissulla. Laulaahan en osaa, mutta kuitenkin.

Sitten päättäjäisten (IS:n Niemen Juha, opiskelukavereita Tamperehen vuosilta, terveisiä, kirjoitti Pekingin kisojen päätösbloginsa loppuun vapaasti siteeraten, että "kisat ovat ohi. Lopetan tähän ja lähden avajaisiin"!). Kaikenlaista voi sattua, kun lehtimaailmassa toimii, vai miten se Kolppasen (terveisiä) vanlaineri meni.

Aloitetaanpa lause alusta ja yritetään viedä ajatus loppuun. Sitten päättäjäisten kahtelua tv:sta, voi olla että vetäydyn sviittiini, tai sitten ei. Ja kiltisti nukkumaan.

Palstaveli on osoittautunut paitsi taitavaksi sanankäyttäjäksi, myös teknisesti taitavammaksi linkittäjäksi. Häneltä piti aamusella (täällä) neuvoa kysyä, koska noin viikko sitten päätin lopettaa nämä horinat yhteen linkkiin. Sen taustatarinan vielä avaan, sitten muuta en. Tässä on nimittäin jo reilusti yli 300 000 merkkiä näissä kisoissa taottu. Pitäisi ymmärtää lopettaa. Huomenna en lupaa kirjoittaa muuta kuin ehkä jotain omaan vihkooni fiilistellen.

Niin meillä täällä Lontoossa olen aina illan päätteeksi juutupannut itselleni viihdykkeeksi ja rauhoitteeksi musiikkia. En siis ole rojahtanut kännisen tiedottomana vaatteet päällä sänkyyn tai kokolattiamatolle, vaan tällä tavalla fiilistellyt ja vähän koti-ikävääkin potenut. Yleensä tämä sessio on koostunut kolmesta kappaleesta, joskus on mennyt enemmänkin. Kaksi ensimmäistä lämmittelyä ovat vaihdelleet fiiliksen mukaan, mutta viimeinen on ollut aina sama.

Lämmittelystä ovat useimmin, ei aina, käyneet jotkut Tuure Kilpeläisen (terveisiä) kappaleista, saa siellä vapaasti nimetä mitä haluaa, oikeaan osuu. Toinen on ollut Mariskan (en oo tavannu, ei voi lähettää terveisiä)  Liekki, mutta on niitä muitakin ollut. Jotenkin tuon kappaleen jatskomppi kiehtoo, en tiedä syytä.

Viimeinen on ollut paras. En paljasta vasta kuin tekijän, joka on Kettusen Edu (terveisiä). Häneltä olen myös muutenkin näille palstoille luvatta rivejä lainannut. Jotkut ovat ehkä tunnistaneet, enivei. Kettunen tuskin pahastuu luvatta lainaamisesta, koska toukokuussa Oulussa tavatessamme sanoi olevansa mies, jolta joku voi varastaa vaikka pakettiauton, no problem.

Tää biisi osui randomilla koneelleni ihan kisojen alkupäivinä. Käsivarakuvattua (kuten nämäkin kirjoitukset), taustakangas kertoo, mistä tässäkin yrittää olla kyse. Biisin eka säkeistö kertoo tuntemuksistani tällä reissulla. Toisen säkeen kohdalla on viimeöinä jo herkistyttänytkin. Kertosäe kertoo tästä iijokisarjasta (sommittelee vain sanat Alavieska, Lontoo, Haapajärvi, Kokkola sopiviin koloihin) ja toinen säkeistö sitten näistä ihmisistä näillä huudiloilla, vaikka NA:ssa. Ja loppu on historiaa, kuten tämäkin blogi kohta.

Oikeasti biisi kertoo (Edun kerto ite, uskottava on) hänen Broadcast-kaudestaan ja parista parkanolaistytöstä, jotka kertaalleen tulivat jopa tuomaan joululahjaa EK:n kotiovelle Munkkivuoreen vai -niemeen, en muista. Se oli kuulemma todella hämmentävää.

Eli pyydän nöyrästi, että kuunnelkaa, jos suinkin onnistun linkityksessä.

Good bye London! Thank you!

http://www.youtube.com/watch?v=Rg8vrqB6pus
 

KCR klo 7.50

Helekutti, tuli helteet taas. Ja mukanaan toivat aamukolomen hikiherätyksen. Keppuroinniksi meni, mutten sentään ruvennu yösyvännä naputteleen tekstiä. Sen sijaan yön hikisessä hiljaisuudessa podin betoninharmaata ikävää, joka kipunoi luuvalon lailla, kun vierailla mailla makoilin silmin suljetuin. Joo, menee säälittävän pateettisuuden puolelle, mutta jos on säälittävän pateettiinen, sitten on. No can do.

Joo. Vähänkö nyt väsyttää, kun viimeinen muistinvarainen ahistunut kellotsekkaus koitti klo 6.36. Vähän ehdin kuitenkin torkkua ennen kuin känny seiskalta herätti. Vähän tympii, kun edessä on oikeastaan kisojen ajallisesti pisin työpäivä: kello 9.00 koittaa lähtö Kinnusen kävelyyn ja kello 22.00 täällä (siellä keskiyöllä) olisi viimeinen työtehtävä ohi tältä päivältä, kun keihäsmiehet ovat hommansa hoitaneet. Olisi saanut olla lähteissä vähän fressimpi olo. Nukkumaankin menin hyvissä ajoin ja illankin notkuin vain täällä sviittissäni, mutta silti meni puihin. Niin aina.

Ei kait siinä. Jospa tuo aamukävely virkistäisi. Nyt on vielä muita asioita tehtävänä ennen tien päälle menoa, joten palaamme tuonnempana.

Kävelyreitin lehdistöteltta, Marlborough Housen pihamaa klo 9.53

Joo, en tiedä. Etiäisenä iski bussissa päähän, että voidaanko tosiaan Lontoon keskustassa tiet sulkea moneksi tunniksi 50 kilometrin kävelyn takia? Ei voida, huomaan sen nyt saavuttuani paikalle. Ja melko laajasti tuli kävelyreittiä esiteltyä eilettäin lehtien palstoilla. Nyt hieman ottaa päähän, eikä ihan hiemankaan. Hävettääkin.

Ei voi mitään, tehty mikä tehty. Kävely käydäänkin vain pitkin The Mallia, ei mennä muuanne. Tuli kuitenkin uskottua media guiden opasta, josta reitin eilettäin ennen näille tonteille tuloani tsekkasin. My bad, ei voi mitään. Mutta tulipa tehtyä sitten kaupunkireppis, itku sentään.

Piti käydä tarkistamassa vielä tämän mediateltan deskiltä samasta oppaasta (omani jäi hotellihuoneen sängylle), että miten asia on. Joo, väärässä olin. Kävelyreitti on just tuo mitä kävelijät kävelee. Luonnollisesti. Se minkä allekirjoittanut eilen testasi ja koekäveli, on osa huomisen maratonreittiä. Perkele, kun tuli katottua väärin. Naurattaa kai tämäkin episodi joskus, nyt ei. Satavarmaa on, että tästä tämäkin reissu muistetaan, ei muusta.

Kinnusenkin tilanne on aika lailla ohi, kun 15 kilometrin kohdalla on jo pari minuuttia kärjestä jäljessä.

Tulipahan ainakin herättyä tähänkin päivään.

Viimeistään tämä keissi osoittaa, että nämä kisat eivät lopu osaltani yhtään liian aikaisin. Eikä tässä enää paljon jäljellä olekaan: pari hassua (niinpä) päivää. Iltasella katselin hotellihuoneen telkkarista, kun Lontoon pormestari Boris Johnson ja seuraavien kisojen pormestari Eduardo Paes pitivät lehdistötilaisuuttaan. Tätä Boristahan tuli jo Pekingissä ihmeteltyä, kun äijä veti rennolla fiiliksellä Jacques Roggen ja Pekingin pormestarin rinnalla päättäjäisissä.

Myöhemmin syksyllä tapasin Kokkolassa Suomen olympiakomitean puheenjohtaja Roger Talermon (terveisiä), jonka kanssa vaihdoimme kuulumisia myös Pekingistä. Käänsin puheen päättäjäisiin ja sanoin ihmetelleeni Johnsonin show´ta. Talermolle miehen maine oli tutumpi. Oli osannut odottaa Borikselta vastaavaa tai vieläkin villimpää käyttäytymistä.

No, eilissäpäivänä Johnson ja Paes mallasivat tv-kameroiden edessä olympialipun vaihtoa. Ei antanut Boris valkoista lippua (mahtoiko olla olympialippu?) Eduardolle, vaan paiskasi mytyn lattian pintaan kuin likaisen tiskirätin. Ja nauraa räkätti päälle.

Puhelivat palan päättäjäisistäkin. Boris ei antanut takuita siivosta käyttäytymisestään, saattaa taas poiketa käsikirjoituksesta. Saammepa nähä. Televisiosta. En aio mennä paikalle. Saa Spaissarit tehdä paluukeikkansa rauhassa. Mahtaa siellä muitakin brittitähtiä olla.

Tämä Borishan on lisäksi kova pyörämies. Hänen mukaansa on nimetty kaupunkipyörä Boris, jota saa punnan hinnalla lainata, kunhan muistaa palauttaa takaisin. Yksi lainauspiste on aikas lähellä päivittäistä kävelyreittiä. Olen kysellyt kollegoilta, mitä mieltä ovat, kannattaisiko tehdä oma juttu ja ottaa testimielessä tyypit ko. Boris-pyörällä. Eivät suositelleet, kielsivät suorastaan, epäilivät, että pää halakiaa. Nöyrästi uskoin kollegoita. Varmaan oisin väärälle reitille eksyny siinäkin lajissa.

Wotevö, pitää ryhtyä kokoamaan uskottavuuden rippeitä ja palata kävelyn pariin. Kiitos ja anteeks´

Olympiastadikalta vielä klo 18.27

Noniin, pistetäänpä vielä kolomas päivitys, kun ollaan kerran täällä ihte olympiastadionilla. Keihäskisa saisi puolestani alkaa, kun kerran olen paikalla. Taistelutoveri Puhakainen (terveisiä) ei ole, viestitti juuttuneensa bussijonoon. Tulee kun tulee, ei paljon auta jalanpolokeminen, eikä äyvästäminenkään.

Olen ollut täällä jo pitkälti kolomatta viikkoa, enkä ole päässyt ymmärrykseen, miksi tätä akkreditointilappua pitää näyttää stadionalueen sisällä öpaut 38 eri virkailijalle yhden siirtymän aikana. En käsitä, että kuka sen portilla sisäänpäästyään pois ottaisi, kun on kerran sisään päässyt? Liekö herra Coen kepposia, tiedä en. Enkä kohta enää välitäkään tietää.

Sen verran vielä rupesin päivittämään, että oli kyllä ens´mäistä kertaa läheltä seurattuna raakaa touhua tuo kilpakävely. Äijät vetää viisikymppisillä ihtesä yhtä rajuun kuntoon kuin tavalliset jantterit omilla viisikymppisillään (siis jos niitä juhlivat). Nytkin raahattiin mies jos toinen täysin jalattomina ja tästä maalimasta tietämättöminä huoltotelttaan. Aivan kuin tavan jantterit jne...

Joukkoon tummaan liittyivät myös Kinnunen ja Kempas (terveisiä molemmille). Eivät olleet enää kävelykunnossa. Tunnin huoltotoimenpiteiden jälkeen olivat, siis haastattelukunnossa. Kävely sujui perin kankeasti. Ei ollu tarvinnu tiputusta tällä kertaa, reisien hierominen jääpaloilla oli riittänyt. Yks´kin kaveri oli jännä näky, kun tuli huoltokopista ulos yläkroppa täysin jääpusseilla paidan alla vuorattuna. Ei tuo jo tunnu meleko ilikiältä? En kokeilisi.

Enivei, stadikalla alkaa olla keihään aika. Edelleen veikkaukseni on Thorkildsen, Vesely ja toivottavasti Pitkämäki, mutta pahaa pelkään että Ukrainan Pjatnytsja (en tiedä oliko litterointi sinne päinkään) pronssit vie. Senpä näämme myöhemmin.

Illalla riittää (yleisön) alkulämmittelyn perusteella taas meteliä. Onpi muuan Mo Farah kun juoksee taas. Pikkuisen alkaa nyppiä jo tämä paikallisten tiim tsiipii (Team GB in selekokieli) hypetys. Voisi tulla Niemisen Ristokin tarkkailemaan, että ovatko ainoastaan suomalaiset menestyshullua kansaa? Kyllä eivät ole. Eivät ainakaan yhtä paljon kuin britit.

Nyt tähellisimpiin hommiin. Keihäspojat tulivat just kentälle.

KCR:n aluetoimitus taas klo 16.19

Loppukiriä pitäisi kehitellä jostain. Tahtoo vain nuo paukut valua vähiin, mutta eipä tässä enää kisapäiviäkään ole jäljellä kuin kaks ja puoli, kun tätä kirjoittelen. Reissua takana jo 17 päivää ja se näkyy peilistä. Ja kollegoidenkin naamoista. Ei olla enää niin fressinä kuin pari viikkoa sitten.

Yhtä asiaa – tai periaatteessa aika montakin – täällä alkaa jo kaivata. Hiljaisuutta. Koko ajan iskee tajuntaan meteli, hälinä, hälyytysajoneuvojen pillit, suurkaupungin elon merkit. Nyt aletaan olla tilanteessa, jossa en enää kaipaa ääntä dieselmoottorin, vaan kotia kaipaan, sitäpä tietenkin.

Ei saanut tämä maahokkei aikaan sellaisia säväreitä, että Kokkolaan välittömästi ryhtyisin puuhaamaan joukkuetta. Sitä paitsi leftin miehenä olisin lajiin täydellinen puukäsi. Toinen sitä paitsi: Minkä tähden maahokkeihin ei voi tehdä myös leftin mailoja? Ihan samoin kuin jääkiekkoon, salibandyyn janiinedelleen. Ei voi käsittää. Antaa olla.

Sen verran kuitenkin vielä palaan aihepiiriin, että silmiin sattui Hollannin ja Uuden-Seelannin naisten maahokkeiotatuksessa raju tapaus. Hollannin nainen kajautti yhellä lyönnillä kaksi mustapaitaista kanveesiin. Ensin lyöntiä virittäessään taaksevedolla suoraan kumartunutta vastustajaa ohimoon ja saattolyönnillä toista vastustajaa poloveen. Varsinkin päähänlyötyä piti pitkä tovi elvytellä, mutta niin vain turpaanipäisenä palasi kaukaloon. Edustaen edelleen Uutta-Seelantia, ei Intiaa.

Nojoo. Päivät valuu (hukkaan) tuttua rataa. Herätys omia aikoja tai kännyn voimalla. Hyvin olen viime aikoina nukkunut, sitäkin se väsymys teettää. Huoneestani (johon olen jo akklimatisoitunut niin etten vaihtaisi, vaikka maksettaisiin) kiikkeriä käytäviä pitkin aulabaariin aamiaiselle. Yhä vähemmän maistuu englantilaisaamiainen, ei voi mit´n. Tänään jätin eka kerran väliin ja marssin lähikadun kahvilaan.

Takaisin huoneeseen, päivän epistola haltuun, oma varareppu täyteen tavaraa ja baanalle. Volttauslähtö unohtuneita tavaroita hakemaan tai sitten vain koittamaan, että menikö se hotellin ovi varmasti kiinni. Kertaakaan ei oo jääny auki, oon tarkistanu. Pakkomielle. Psykiatrian piiriin kuuluva asia, tiedän.

Alkuaikaan kävelyreittini vei useasti reilun kilometrin päähän Russell Squarelle, jonka varrelta kaksikerrosbussit lähtevät nytkimään suorituspaikoille. Hitaasti, mutta varmasti. Oppinut olen jo reitin hyvin, kartalla pysyn ilman karttaakin. Senkin olen oppinut, että punaisia päin saa, ei vaan pitää kävellä, kunhan ei jää auton alle. Varsinkin kovaa tulevia busseja on syytä varoa. Vieläkin aika ajoin tuottaa vääränpuoleinen liikenne vaikeuksia. Ei taho muistaa ja tulee hätkähettyä, kun auto tulee väärää puolta päälle.

Sitä tuli alkupäivinä ihmeteltyä, että miksei Lontoossa olen kadulla roskakoreja lain. Itse sai henkilökohtaisesti roskansa kantaa. Arviomme on, että roskakorit ovat vähissä, koska ne ovat otollisia pommienkätköpaikkoja. En osaa sanoa, onko näin. Tietääkö enivan?

Viime viikonlopusta lähtien suunnaksi on muuttunut Stratfordin olympiastadion, jonne mennään ensin kävellen St. Pancrasin asemalle. Reitti sisältää pari pahaa risteystä, jossa on parin läheltä piti-tapauksen jälkeen oppinut tottelemaan liikennevaloja. Junaan, jossa on enemmän tai vähemmän ihmisiä. Kuusi minuuttia ja olet Stratfordissa.

Turvatarkastusrumba on täällä toista kuin Pekingissä, jossa homma hoitui jo hotellissa. Täällä se on arkea kisapaikkojen porteilla. Siellä "siriä" pyydetaan avaamaan reppua, poistamaan läppäri, kännykkä, kello, rahat ja muut piippaavat kuten vyö. Paitsi, että minun vyö ei piippaa. Oon kokeillu. Ja sanonukki siitä muutamalle turvamiehelle. Eivät ole uskoneet, ovat käskeneet riisumaan vyön tai poistumaan alueelta. Sir, it´s up to you, sanoisi eräskin turvatarkastaja. Ei ole vaihtoehtoja, vyö on riisuttava.

Turvatarkastusteltan toisella puolella sama rumba uusiksi, mutta toisin päin. Kamat reppuun ja tavarat talteen. Ihmeenä pidän, että mitään ei ole vielä unohtunut harmaaseen kaukaloon. Sitäkin tässä yhtenä päivänä hätkähin miettimään, että vain kerran olen näiden kisojen aikana käynyt virallisessa pressikeskuksessa MPC:ssä. Pekingissä siellä tuli käytyä käytännössä jokaikinen päivä. Eli hotellissa oon vaan täällä maannu, mitä ny yhellä teknisellä silloin tällöin.

Paitsi tänään kävin kaupungilla testaamassa kävelyreitin. Ihmisiä oli pirusti, eikä ihan putkeen menny, mutta sinne päin. Oli kyllä niin hele... no hirvittävän kuuma, että hiki valui, kun tungoksessa menin etiäpäin ja välillä vilimasin seeväärtheettejä (nähtävyyksiä in finnish). Sääliksi käy huomenna saman rundin 25 kertaa tekeviä janttereita.

Näköjään sitä ehtii moneen. Muuta ei voi päätellä palstaveljen yösyvännä postaamasta päivityksestä. Piti oikein tarkistaa, että oonko tosiaan käyny kirkonmiestä Kalajoella vilimaamassa. Nauratti. Pyydän anteeksi.

Ja hyvin tuli syötyä eilettäin vedonlyöntivoitto. Pepe Verden sisävilepihivi ja normaali ruokajuoma, yksikössä. Oisin nöyränä ottanu halvemmankin tarjouksen vastaan, mutta Kulmala (terveisiä) sanoi, että anna mennä vaan.

Pyörähimme päälle teknisillä NA:ssa ja arvatkaapa mitä? Omistaja pyöräytti koko seurueelleni (kuusi henkilöä) juomat virman piikkiin. Regular customer, absolutely. Totally. Oli muuten aiemmin syömään mennessämme erittäinkin pittoreski näky, kun natiivit istuksivat NA:n "terassilla". Otin kuvankin, joka yllä.

Tuli illan päätteeksi hyvästeltyä Kevin (terveisiä). Hieno, walesilainen, sähkömies. Kevin aikoi nimittäin lähteä tänään töiden päälle viikonlopuksi kotiinsa, joka sijaitsee, ei Walesissa, vaan Scarborough´ssa. Brittein saaren keskiosassa, Pohjanmeren rannalla sijaitsee tämä 50 000 asukkaan kaupunki. Siinä hyvästejä heitellessämme tokaisin, että tokkopa enää tavataankaan. Kevin siihen, ettei sitä koskaan tiedä. "Vaikka saisin neljän vuoden päästä sähköurakan Rioon", totesi Kevin. Niinpä. Mutta minä en aio Rion olympialaisiin mennä. Voitte pitää lupauksena.

King´s Crossin aluetoimitus klo 17.19

Pikaruokaloiden rasvan käryä, bensan hajua, pikeä, bitumipölyä, hajua kuuman asfaltin...

Siinä yritys kuvata tuoksucokcktailia, joka sävyttää näitä huudiloita. Tuoksu alkaa tuntua tutulta, kun ylittää sen King´s Crossin rautatieaseman jälkeisen valoristeyksen ja alakaa lompsia tänne meille päin. On tallentunut aistimaailmaani. Vaan eipä ole interpenttimiehet vielä niin viisaita, että voisivat tämän hajun liitteheksi linkittää. On turvauduttava sanaan, joka joskus kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa. Ainakin tässä iijokisarjassa.

On taas menneen vuorokauden aikana muutaman kerran otettu huudiloiset hajumaailmaa myöten talteen, kun on rampattu olympiapuiston ja aluetoimituksen (lue kehnotasoisen hotellin kehnotasoinen huone – mutta siivoojatyttö, terveisiä, on ystävällinen) väliä. Eilen illalla pani oikein kiireen äänellä. Piti panna ramppa kalakattamaan. Mikä se on? Otanpa selvää, hetkinen.

Hevosvetoisessa niittokoneessa pyörien liike muutetaan vivuston välityksellä leikkuuterän edestakaiseksi liikkeeksi, joka katkaisee heinän. Yksi vivuston osista on ramppa. Edestakainen liike saa aikaan äänen, kalkatuksen. Tästä on muotoutunut kansankieleen tekemistä kuvaava termi "ramppa kalkattaa".
Näin kuvailee wikipedia. Kerrankin kopipastesin asian, mitä pyydän anteeksi.

Tekemisen meininkiä oli pakko ainakin yrittää pitää yllä eilispäivänä, kun keihäskarsinta pukkasi päälle. Pari tuntia voi tuntua mitättömältä aikaerolta, mutta kyllä se tässä printtimaailmassa illan kähämässä tuntuu ikuisuudelta. Kiire pakkaa tulemaan. Äkkiliikkeitäkin tulee tehtyä.

Tai mullahan kiireet loppu, kun Suomessa tuli kello 23.25 (täällä 21.25). Keskipohjanmaa meni kiinni ja sillä sipuli. Toista oli kollegoilla, joilla dead line (a.k.a. kuolonlinja a.k.a lehden kiinnimenoaika) koitti puolta tuntia myöhemmin. Ehtipä heiltä mennä juttuja, joissa Pitkämäki tuomittiin karsiutuneeksikin, mutta sitten korjausta peliin oho–eiku–anteeks–hetkinen -menetelmällä ja uutta juttua putkeen.

Ja lopulta kävi kuten tiedätte. Ja kuten jo etukäteen tiesi eräs nimeltä mainitsematon blogistikin näillä huudiloilla. Jos ette usko, niin tarkastakaa edellisestä päivityksestä. Tässä sitä ootellaan päivälliskutsua Kulmala&Siitonen (terveisiä) akselilta. Mikä on kun ei mitään kuulu, häh? Muuten olen sitä mieltä, vielä huomennakin, että Thorkildsen vie keihässkaban ennen Viselyä. Pitkämäki hennoo olla kolmas, jos saa kepin lentähän.

Enivei, oli taas helekutin pitkäkestoinen ja täysi kotimatka Stratfordista tänne näin. Oppi taas jonottamisen jaloa taitoa. Asemalla tein mielestäni fiksun liikkeen ja sanoin kollegoille, että kävelläänpäs laiturille tuohon suuntaan, niin ollaan pääteasemalla ekassa vaunussa. Yes but no. Yön pimeydessä missasin raskaasti suuntavaistoni ja menin väärään päähän asemalaituria. Pääsimme viimeiseen vaunuun, josta on pääteasemallakin pitkä ja raskas reissu ihimisten ilimoille. Ja vielä meinas käydä, etteivät Kulmala ja Siitonen pääse koko junaan, kun eivät tungeksineet tarpeeksi. Kuten minä, joka oikoreitteineen, puikkelehtimisineen ja survomisineen olen saanut veljiltä noottia, ettei täällä tarvitse mennä kuin Venäjällä.

Nythän kävi niin, että minä mahduin hele... no, hirvittävän täyteen vaunuun, mutta IK&PS eivät. Hädissään ehtivät kuitenkin seuraavaan, kun juoksuksi pistivät. Eli äkkiliikkeitä heilläkin.

Oli ollut meillä kaikilla stadikalla niin hektinen ilta, että oli pakko tasoitella adrenaalitasoa parilla teknisellä NA:ssa. Paitsiettä NA:han menee brittipubien tapaan aikaisin, tässä tapauksessa kello 24.00 kiinni, joten emme ehtineet kuin yhelle ennen pilkkua. Yritin siihen sitten tarjoilijaystävälleni Noralle (terveisiä) sanoa, etteikö "regular customerille" voisi vielä yhtä antaa. Vastaus tuli suorasukaiseen tyyliin "regular customer fuck!, two weeks customer!" Melekein kolomen, en silti inttänyt vastaan. Mutta paikan omistajapa heltyi ja antoi armon käydä oikeudesta. Tätä ei sitten virallisesti tapahtunut, jos joku kantelee Iso-Britannian anniskeluviranomaisille, vaan menee kirjallisen värittämisen piikkiin.

Mutta niin oli ohitse sekin ilta kuten illat aina. Peti kutsui maalaispoikaa. Aamulla meinasi mennä paniikin puolelle, kun herätessäni (ei ollu aikaista herätystä, vasta yhdeksäksi panin kännyn päälle) kello 8.15 tein ensin niitänäitä eli netin ja teeveen kahtelua yms. suihkupesua. Sitten tein lähtöä aamupalalle ja juma! kännyä ei löydy mistään. Pääsi ruma sanakin.

Aloin epäillä muistiani, että onko masiina kadonnut tahi varastettu. Muistelin, että yöllä vastaanotin Luokkalalta (terveisiä) puhelun täyteen junaan, joka just puhelun aikana sukelsi tunneliin katkaisten yhteyden. Panin kännyn taskuun ja aloin epäillä, että jos sen joku liukaskyntinen sittenkin vie.

Oli pakko vetää happea ja muistella, etten niin sekaisin illalla ollut, ettenkö muistaisi, että herätyksen asetin. Siispä järjestelmällinen etsintä huoneessa. Tulos: kännyä ei löydy mistään. Pääsi rumia sanoja ja olin jo yhtä hikinen kuin aamulla herätessäni. Mietin jo, että pakko laatia nöyrää meiliviestiä TP:lle (toimituspäällikkö Tiina O, terveisiä) ja kertoa, että känny meni shaaatana.

Just ku olin sitä aikeissa tehdä, alkoi sängystä kuulua herätyspiippaus. Helepotti huomattavastii. Kännykkä anteli käskyjään toisen tyynyn tyynylinan sisältä, jonne se oli jollain kurin yöllä muljahtanut. Näin käydä voi artistille.

Kun taistelutoverini Puhakaisen (terveisiä, kirjaimellisesti) selkä oli edelleen sökönä, teimme jälleen valelääkärin papereihin turvaten päätöksen saikkupäivästä. Tavoitteena on toipuminen lauantaiksi. Ei ole häävi osa selkäkipuisen ei. Kateeksi ei käy.

Täytyy oikein koputtaa puuta, että itse on pahimmilta kolhuilta ja kolotuksilta säästynyt. Olen käyttänyt ennakoivaa hoitoa, jälleen valelääkärin papereihin turvaten. Eli kun näissä työoloissa päivän mittaan niskat ynnä hartiat jumittuu ja sitä kautta päätäkin alkaa pakottaa, olen jo varuilta ottanut joka aamu yhen buranan. Ynnä yhen histecin, kun ei noukkani ilolla tervehi aluetoimituksen kokolattiamattoa. Että tällaista tekstiä niillä lääkkeillä syntyy.

Loppukiri alkaa lähestyä täälläkin. Merkkinä siitä muunmuassa se, että viimeisen kerran oli tänään urheilijainfo, jossa tosin paikalla oli vain kävelyvalmentaja Ahonen (terveisiä). Puhui paljon, mutta asiaa. Olin jo etukäteen aatellut, että huomenna menen testaamaan 50 kilometrin kävelyn olympiaradan ja laadin siitä kirjallisen palautteen Keskipohjanmaan lukijoille. Ahonen antoi vielä aihepiiriin lisäinfoa. Täyttä 50 kilometriä en aio kävellä, mutta kerran kakkosen kierrän, jos virkavalta sen sallii.

Nyt on merkkejä jo siihen malliin, että saa riittää. Gu kvell!

Keskipohjanmaan Lontoon aluetoimitus, 100 King´s Cross Road klo 14.39

Suola puuttuu. Ja ketsuppi. Ranskalaisista nimittäin, jotka kuuluivat 3.59 puntaa kustantaneeseen chickenwrap mealiin, jonka hain tovi sitten King Roosterista, jonka kuvakin muuten löytyy viime heinäkuussa näille sivuille päivittämästä iijokiniteen säkeestä.

Ei ole ketsuppia, eikä suolaa mulla lain tässä aluetoimituksen virkaa toimittavassa huonehessa, joten syömättä jäävät ranskikset suurimmaksi osin. Kanawräppi oli hyvä, samoin kylkiäisinä tullut pepsitölkki, tarkemmin sen sisältö. Pittää syyä, että jaksaa, kun illalla oottaa keihäsmiesten otatus.

Tosin tarkoitus oli aterioida itse paikassa, jossa lisukkeita olisi ollut tarjolla. Myyjä oli kuitenkin omatoiminen, eikä ottanut pyyntöäni huomioon, koska "kaikki tuon hotellin kisatoimittajat ovat ottaneet ruoka-annoksen mukaansa". Aha. Sitten minunkin oli tehtävä niin.

Syöty on huoneessa ja taas jaksaa. Eilen illalla tosin tuntui, ettei todellakaan jaksa. Pitkät päivät pakerretaan, sillä lailla Suomea (ja siinä sivussa Kreikkaa, Irlantia, Portugalia, Espanjaa. You name it, I pay it...) me rakennetaan. Maahokkeikeikalta kotiuduin ja näläkäkin oli (taas). Syömässä sentäs jaksoin käydä. Mutta aika vaitonaisina poikina samoja polkuja eilettäin ja monesti, muttei aina näissä kisoissa kulkeneen Kulmalan (terveisiä) kanssa iltaruokaa pistelimme. Kämpille ja tv auki.

Yritin karkoittaa väsymystä kirjoittamalla, mutta nyt ei lauluja syntynyt. Tai syntyi noin 5 000 merkkiä. Lukaisin sen ja arvioin, että sellaista paskaa ei voi maalimalle levittää. Tällaistako sitten voi? Voi voi. Enivei, eilen painoin deleteä ja menin maate jo iltakympiltä. Palstaveli Aniashan on kuuluisa siitä, että Pohjois-Hakalahdessa pannaan valot sammuksiin ja mennään nukkumaan jo iltaysiltä. Hyvä että säätiedotuksen ehtii kahtua. Eikö näi oo?

Mutta muisto vain jäi eilisestä ja tämän uuden yrityksen otsikko. Jana Gana Mana, mitä sanoo Mehmetti siitä? Jos siellä jollekin heti välähti tietona, mitä otsikko tarkoittaa, niin täältä virtuaaliset onnittelut. Saat palkita itsesi teknisellä keskioluella valitsemassasi paikassa. Jana Gana Manahan on Intian kansallislaulu, jota tuli kuunneltua eilissäpäivin Riverbank Arenalla öpaut 16 000 muun katsojan kanssa. Liittyy siis väljästi tänä pänä Keskipohjanmaan printistä löytyvään juttuun Intian maahockeystä ja sen nykyisestä alennustilasta.

Mutta ei siitä sen enempää. Asiahan on printissä jo palasteltu atomeiksi ja menettänyt siten parasta ennen -päiväyksensä, kuten myös käy yhä useammalle läpälle täällä. Sitä se väsymys teettää. Toimittajaporukat suoltavat toooodella huonoja juttuja, joille nauravat kuin vähämieliset. Ei hyvä. Toivottavasti lehtiin menee pikkusen tasokkaampaa.

Ei myöskään tämä Intian kansallislaulumme oikein iskenyt. Sen verran kuitenkin googlettelin, että Rabindranath Tagore on teoksen vuonna 1911 luonut eli biisin satavuotisjuhlat oli viime vuonna. Paikannimiä luetellaan ja maan kauneutta ylistellään, siinä lyhyesti (kuten ei kaikki tällä palstalla) tämäkin asia.

Pitkin yöunien (heräsin hikeen 5.32, mutta sinnikkäällä yrityksellä uni voitti uuvestaan ja heräsin kännyyn klo 8.00) jälkeen aamupalalle, jossa ootti selekänsä näissä ei-niin-ergonomisissa työoloissa jumittanut taistelutoveri Puhakainen (terveisiä).

Hotellin suomalaiskiintiö määräsi yksissä tuumin, vaikka lääkärinoikeuksia ei olekaan, Puhakaiselle aamupäiväksi veepeetä. Sitä paitsi näinhän ne kuuluisat valelääkäritkin toimii: kuuntelee ihimistä ja päättää sen jälkeen hoitotoimenpiteistä. Tosin ohjeisiin lukeutui myös ottaa yhteyttä Suomen olympiajoukkueen viralliseen lääkintähenkilöstöön, josko sieltä jotain apua löytyisi.

Puhakaiselta kuitenkin kamera lainaan, sillä seuraava työtehtävä ootti Kensingtonissa, jossa majaa ovat jo kohta viikon pitäneet kisaturistit from Reisjärvi: Reijo Alakoski ja Pekka Kuivaniemi (terveisiä molemmille). Heidän kanssaan nimittäin sovin aamupäivällä treffit kaksikon hotelliin, joka sijaitsi lähellä Earl´s Courtin metroasemaa. Herrojen huoneessa en käynyt, mutta takapihan terassi oli viihtyisä, samoin muukin ympäristö. Eikä ihme, olen antanut itselleni kertoa, että Kensingtonin suunnalla asustavat Lontoon raharikkaat. Sen huomasimme pytingeistä, jotka ovat monta kertaa hienommat kuin näillä huudiloilla.

Haastattelu tuli ja meni ja tulos näkyy toivottavasti huomenna Keskipohjanmaasta. Suoritin työmatkani tällä kertaa metrolla, jonka käyttäjänäkin luulen olevani jo aika epeli. Reilut puoli tuntia ja yksi junanvaihto meni King´s Crossin asemalta Earl´s Courtille. Käyttää vaan ensin Victoriaa ja sitte Districtiä, niin siellä se on. Alakoskikin antoi matkamiehelle propsit nopeudesta.

Paluumatkalla sitten menin turhan reteästi metroon, enkä ollut ihan varma oliko asemalle just tullut vaunu oikea. Hyppäsin randomilla sisään ja parin pysäkin jälkeen totesin, että väärin meni. But absolutely no panic. Silmittelin hetken Lontoon metrokarttaa ja totesin, että jumankeuta, tuli hypättyä Piccadillyyn, joka vie suoraan ilman vaihtoja King´s Crossille, joka ompi kotiasemani vielä maanantaiaamuhun asti. Oli tuurit kohillaan. Pari tuntia lähdöstä olin takaisin aluetoimituksessa, jossa aloin juttuja takomaan.

Turistihaasto+kuva Kokkolaan, that´s it. Pakina perään. 2800 merkkiä punnittua, mutta kevyeksi osoittautuvaa, puhetta. Tai kirjoitusta. Kone varmaan otti nokkiinsa edellisillan deletoinnista, sillä jostain syystä painoin valmiin pakinan (kolumni hienommalla kielellä) jälkeen väärällä hetkellä tallenna -nappulaa. Seuraus: näytölle tallentui tyhjä ruutu. Pakina oli häipynyt bittiavaruuteen. Pääsi ruma sana, kun tajusin, että alusta on aloitettava. Zlatan också!

Eihän siinä mikään auttanut. Ei auttanut tyhjän näytön kahtelu. Niinkuin ei auta kahtella puhelimen luuriakaan, jos joku on painanut kesken puhelun tangetin pohjaan. Nyt viitataan lankapuhelinkauden (joskus viime vuosituhannella) aikaiseen tapahtumaan, jonka R.I. Lintiläkin (terveisiä) hyvin muistaa.

Uusiksi pakinoimaan pikku vihan vimmalla. Yhtä huono tuli kuin edellisestä.

Toivottavasti illalla ei käy samoin, kun torstain (onko nyt keskiviikko, olen jo viikko sitten menettänyt ajan tajun) Keskipohjanmaa pistetään painoon viimeistään klo 23.25. Kun miesten keihään toinen karsintaryhmä alkaa klo 22.35 (teidän aikaa) on aivan herroista Pitkämäki & Ruuskanen (terveisiä molemmille) kiinni, ehtiikö juttu. Jos miehet heittävät rajan ensimmäisellä, loppu kiinni näistä näppäimistä. Jos keihärien karsintaa venyy pitemmälle, printtitarina ei huomenna kerro miten äijien kävi. Valitan, mutta tällä kertaa näin.

Kehotan tarkkailemaan KP24:n nettiä, jonne tiedot kyllä päivittyvät ajallaan. Niin kuin oli päivittynyt myrskytuhotiedotkin. Aikamoista jytkettä. Toivottavasti ei kellekään käynyt oikein pahasti.

Tulihan tuota taas. Pitää varmaan lähteä kuulostelemaan, onko taistelutoveri saanut apua vaivoihinsa. See ya!

Hotellihuone pilivisenä aamuna klo 8.58

Hellurei ja hellät tunteet!

Muistatteko kyseisen kappaleen? Eino Valtanen (jo edesmennyt) vuojelta 1980. Säestävänä orkesterina Juice Leskinen Slam. Miksikö tuo nyt? Siksipä hyvinnii, koska yksi Juicen (jo edesmennyt) laini kulki näin: Nyt joka ilta saavun mä tähän kapakkaan/ei se hengissä pidä, vaan ei se tapakaan.

Ja kun nyt Juicesta tuli puhe, niin hän on vastannut (myös) eräästä toisesta tälle blogisarjalle yllättäen läheiseksi muodostuneesta kappaleesta: Ii (Siellä on se joki), jonka tulkinnasta vastaa tämä Frederikkimme. Juutuupatkaa itse, jos kiinnostaa. Minä en nyt jaksa ja on siihen toinenkin syy, josta joskus tuonnempana. Ehkä.

Täällä ollaan taas valmiina uuteen päivään nousseeseen. Nythän on niin, että viikon päästä tähän aikaan aletaan olla jo kotona, jos kaikki pelittää kuten pitää. Kyllä tätä on jo riittänytkin, huoh. Parempi, ettei ala enempää herkistelemään.

Joo. Eilisiltana kävimme (Kulmala&Siitonen&minä, terveisiä, paitsi itelle) jopa vähän kauvempana palastelemassa. Tällä kertaa se tarkoitti King´s Crossin aseman vieressä sijainnutta ruokapubia "Fellows". Hyvä ruoka, mutta hiukka kallis. Juomarahoineen, jotka täällä ruukataan lisätä laskun päälle (öpaut kymmenen prossaa), 20 puntaa. Meillä täällä on yleensä saman satsin saanut rapialla kymmenellä punnalla. Minun syy, kun kollegat paikalle johdatin.

Paluumatkalla hotelliin matkan varrelle osui NA, jossa kävimme teknisillä ja katsoimme koripallo-otatusta USA:n ja Argentiinan kesken. USA:n korispelit ovat muuten järkiään ns. high demand -tapahtumia, johon suomalaistoimittajien kiintiö on ollut 2–3 lippua. Ei ole Keskipohjanmaan kokoluokka riittänyt lipunsaantiin. On pitänyt katsoa televisiosta aivan kuten avajaisiakin tahi Boltin satasta.

Koriksessa Argentiina piti puoleen väliin asti pelin tasaisena. Sanoin kyllä jo siinä vaiheessa, että jossain kohtaa USA tulee ja menee, älkää huolehtiko. Niin kävi: 126–97 olivat loppuluvut. Loppuun asti emme katsoneet, peti kutsui.

Kerroin tarjoilijaystävälleni Noralle (terveisiä) terveiset Pohjois-Hakalahdesta. "Cheers", kuului vastaus. Mahtaneeko tarkoittaa vastaterveisiä? Saa siellä päässä itse tulkita.

On muuten hämmästyttävää tämä aika, että maailmankuuluksi voi kansainvälisen sähköisen tietoverkon kautta ponnahtaa kuka tahansa. Vaikka nyt häläkkäröijäherra J. Öijä (terveisiä) tai tarjoilijarouva Nora. Joko tahtomattaan, kuten heidän tapauksissaan. Tai tahtoen. Sitä vartenhan ovat vanspookit (a.k.a. facebook) ja dwidderi. Joita kumpiakaan en pirun vertaa ymmärrä. En ole liittynyt. Epäilen, etten liitykään. En ymmärrä, että mitä tärkeyttä on vanspookissa ilmoittaa, että "meen ny paskalle" ja varttitunnin päästä uus´päivitys "helepotti huomattavasti". Ei ymmärrä. Itse käytän siihen mieluummin tätä iijokisarjan nidettä. Hyvä minä!

Joo, kansainvälisestä sähköisestä tietoverkosta löytyvä NA:n määritelmä on pelkistetty, osuva ja aikas lailla tosi. Paikallisten laulukööriä en ole vielä havainnut, tosin en ole paikalla kokoaikaa enkä myöhäisiltoina ollut. Vain teknisellä tai teknisillä (pari). On siellä joitakin veikkoja, jotka ovat paikalla kokoaikaa. Kulmala teki eräänä päivänä havainnon, että edellisillan kanta-asiakaskortin omistaja oli jo aamulla kolokuttelemassa ovea. Kun sitten samana myöhäisiltana kävimme paikalla, sama kaveri istui kulmapöydässään. Puhuttelukunnossa ei vanhemman ikäluokan local ladimme enää ollut: puhui kieliä, norjaa taijotain. Ulos tupakalle mennessään liikehdintä oli mallia katkokävely.

66-vuotias nuori mies Steven tulee paikalle illan suussa ja 41-vuotias sähkömies Kevin, walesilainen, myös, kunhan saa reppuhommansa Strandillä valamiiksi. Aamuseiskalta sanoo töihin menevänsä. On NA hälle kuin olohuone, ei viitsi yksin pienessä hotellihuoneessa päivystää. Kevinin kanssa olen eniten turissut. Heikolla rallienglannillani, josta Kevin tosin totesi armeliaasti: "it is understandable". Ymmärrämme siis toisiamme. Paitsi eräänä iltana, kun Kevin puhui tovin kymrin kieltä. Mutta minäpä vastasin hänelle suomeksi.

Karu on paikka, mutta ystävällinen ja lähellä, kuten ehkä taannoisesta nettilinkistä streetviewaamalla näittekin. Hotellimmekin sieltä pyörähtää esiin. Tällä iällä ja näillä työtunneilla ei etemmäksi svengaavaan Lontooseen jaksa lähtiä. Eikä viitti.

Pysytäänpä välillä urheilussa. Eilettäin oli keihästrion info, jonka jälkitunnelmia kommentoimme teknisellä. Löimme vedonkin, panoksena iltaruoka ja normaali ruokajuoma eli noin fifteen (15) pounds, siitä, mikä on keihäskarsinnassa suomalaisten paremmuusjärjestys. Näin se meni. Kulmala: Mannio, Pitkämäki, Ruuskanen. Siitonen: Pitkämäki, Antti, Mannio. Minä: Pitkämäki, Mannio, Ruuskanen.

Kuten vedoista huomaatte, yksi heittäjistä on Siitosen tuttuja. Ja senkin huomannette, että kaikilla on eri veikkaus. Mielenkiintoista. Voittajaksi selviää hän ken saa kaikki tismalleen oikein. Muuten veto raukeaa, ei mitään osapisteitä tms.

Pikkuhiljaa pitää tehdä lähtöä stadikalle, jossa yleisurheilun aamukarsintaa. Sieltä olisi tarkoitus suunnata toisaalle tutustumaan eksoottisempaan urheilulajiin. Maahockey on listalla ykkösenä, jos sellaista olisi tarjolla. Saa nähä.
 

Hotellihuone englantilaisessa olympiakaupungissa klo 9.58

Väsyttää. Joten yritetäänpä hioa sitä pois kirjoittamalla, kun muutakaan tekemistä ei oo. Oishan noita nähtävyyksiä kateltavaksi, mutta mediabussin ikkunoista vilkuillen näyttävät hienommilta. Saavuttamattomilta. Jos menee lähelle, illuusio särkyy. Aivan samoin on näiden huippu-urheilutapahtumien laita: työ tappaa illuusion.

Venähti eilen ilta pitkäksi. Eikä taaskaan pidä käsittää väärin. Olympiastadionilla oltiin aikas myöhään ja kun siellä oli muutama muukin, ei paluukaan ihan käynyt kuin elokuvissa. Tai voiskai sitä tällaisenkin elokuvan tehdä: käsikirjoittamaton tragikomiikka tyylilajina. Björkbacka (terveisiä) antaisi yhden tähden. Tyylitaju puuttuu.

Eilen ehdin lehdistöteltassa kuivua aamusateen jäljiltä, kunnes koitti Puotiniemen (terveisiä) maaliintulo. Silloin satoi, aika kovastikin. Edelleen oli kertakäyttösadetakkiviisikkoni hotellihuoneen lipaston päällä. Onneksi keli oli sen verran lämmin, ettei vilustumisvaaraa todennäköisesti ollut. Selvittiin vain läpimärillä vaatteilla. Bussissa Russell Squarelle naputtelin Puotiniemen pois kuleksimasta. Bussikuskia hiukan manailin, kun valitsi yhden mukulakiviosuuden. Heilutteli mukavasti myös läppärin näppäimistöä. Oli pakko korjata teksti luettavampaan muotoon kuin pUtsxjosniemi Juksysm arato naöllä? lue: Puotiniemi juoksi maratonilla. Wotevö.

Hotellihuoneessa oli tarkoitus hetki töyvätä (kalajokilaaksoa tarkoittaa levähtää in finnish) ja palastellakin ennen stadikan iltasessiota. En kerenny kumpaakaan, kun sain päähäni perehtyä Jamaikan poikien otatukseen ja askarrella jonkunlaista juttuakin aihepiiristä. Täällä ilmestyy paljon erimaankielisiä lehtiä, joista valitsin kannen perusteella The Sunday Telegraphin, jossa olikin kiinnostavaa tekstiä. Aina sitä jotain uutta oppii. Eilen opin sen, että Jamaika itsenäistyi 6.8. 1962.

Ja myöhemmin illalla vielä sen, ettei olisi pitänyt eppäillä. Kyllä se on yhä Usain, joka rules.

Olympiastadionilla oli muuten muuten pirusti porukkaa. Myös toimittajapuolella. Pressitilasta löytyi sentään vielä tilaa, mutta pressikatsomosta ei niinkään. Pulpettipaikat olivat ylhäältä alas asti varattu: myös minun paikkani rivi 67, numero 313. Siellä oli joku muu. Niinpä sitten jouduin tai pääsin pressikatsomon osaan, jossa oli pelkkiä tuolipaikkoja. Löysin toiseksiviimeisen vapaan paikan, josta seurasin 100 metrin välierät. Yes, but no. Pikkusen otti päästä, kun vieressä oli joku brassi – mediateknikko akkreditointilapusta päätellen – joka hihkui ja taputti jokaisen urheilijaesittelyn ja -suorituksen ajan. Mahtoiko laatia aihepiiristä artikkelia? Enivei, ei ole kivaa seurattavaa tällaiselle umpimieliselle mehtäeurooppalaiselle tuo.

Välierien jälkeen satasjuttua viimeistelemään, lähetys Kokkolaan ja etiäpäin. Keskisalon (terveisiä) juoksun alkaessa kello siellä teillä oli jo 23.25, joka tietysti näin printtimaailmassa alkaa olla jo aika paljon. Liian paljon. No, Keskisalon kävi kuten kävi – ihmeellinen tuuri on kyllä juoksijallamme – ja aika pian tuli tieto, että hänet oli viety pyörätuolilla stadikalta. Ei varmaan tule haastatteluun, oli oikea päätelmämme.

Sikäli hyvä, että ehtisi nyt seuraamaan livenä 100 metrin finaaliin. Niin ehtisi, muttei päässyt. Kaikki lehdistöpaikat olivat sillä välin menneet työtätekeville ja työtätekemättömille toimittajille tai sellaisiksi tekeytyneille. Minulle ja monelle muullekin järjestäjät näyttivät stop-merkkiä. Ei muuta kuin juoksujalkaa takaisin pressitilaan ja television ääreen ihan kuin kotona (terveisiä) Lehmustiellä. Hyvä.

Päättelimme, että voi olla ulostulossa ruuhkaa, joten nopsasti pillit pussiin ja bussiin. Ehdimme jonoon noin 30 metrin päähän kärjestä. Busseja olisi kyllä ollut tulossa, mutta eivät päässeet parkkialueelle kääntymään, kun siellä seisoi olympiaherroja odottavia pikkuautoja kuskeineen. Tai isomman koko- ja laatuluokan henkilöautoja ne oikeasti olivat. Pikkuautoilla leikin lapsena Haapajärvellä Mäntyharjun tuvassa: mieluisin oli muovinen sininen Volvo Amazon, jota oli myös mukavampi pureskella kuin Matchbox-sarjan metallisia autoja. Kuten näette, on ollut jo virikkeellisempi lapsuus – ei ole pelkillä kävyillä leikitty. Joskus toki niilläkin sodittiin läheisessä metikössä.

Eijuu, meinaa hurtata taas kiinni. Varttitunti ooteltiin, että herrakuljetusautojen suma saatiin purettua ja bussit ajoivat paikalle. Pääsimme (Siitonen&Kulmala&minä, terveisiä, itelleni en sano) toiseen bussiin. Stratfordin kansainvälisellä asemalla oli hiukka enemmän ihmisiä, kun olympiaturistien kanssa asemalle tungimme. Yleensä opastajilla on täällä megafonit sanoman vahvistamiseksi. Se alkaa joskus nyppiä, varsinkin, jos tiedotus tulee just kun kulkee megafonin alta.

Toisaalta sommittelimme ajattelumallia, että tällainen megafoni sopisi työyhteisöihimmekin kovin hyvin käskytysvälineeksi. Meilläkin Tiina O (terveisiä) tiedottelisi, että "kulttuuritoimitus, juttua tiskiin", "kuvaaja, teitä ootetaan jo Käläviällä". Illalla oli sitten VV3:n (esim. yleishäläkkäröijä Öijan, terveisiä) vuoro huudella päätoimittajalle, että "missä viipyy artikkeli?"

Tosin eilisiltana oli valehtelematta kovaäänisin nainen opastamassa, mitä olen aikoihin – jopa evö – kuullut. Ei megafonia, mutta äänen korkeus ja kovuus riitti kellistämään megafonimiehetkin. Ylivoimaa.

Stratfordin asemalle on rakennettu metalliaidoista kulkureitit, joita pienet ihmiset ja isommat myös kulkivat. Huomasimme aidanraon, hetken epäröimme ja sitten meikä edellä puikkasi raosta toiselle puolelle. Näin oikaisimme noin 200 metrin ketunlenkin ja sen tuhannen ihmisen jonon. Väärin tein, tunnustan. Mutta etiäpäin pääsimme.

Voin muuten kertoa, että luotijunakin oli tällä kertaa täynnä. Mutta kulki yhtä sukkelaan kuin ennenkin ja niin olimme St. Pancrasilla ja viimein hotellilla. Tosin läheltä piti, että kolmikosta olisi ollut vain yksi ehjänä perillä. Ensin meinasi jäädä auton alle punaisia päin kävellyt meikäläinen ja vielä hotellin kynnyksellä oli Ila jäädä skootterin yliajamaksi. Pojat kyllä kehuivat, että oli meikäläinen edennyt kuin Bolt kadun toiselle puolelle vaaratilanteen tajuttuaan. Säikäytti hiukan, ensi kerralla varovaisemmin, juu.

Oli ollut sen verran hektinen päivä, että tasoittelimme tunnelmaa parilla teknisellä NA:ssa. 66-vuotias nuori mies Steven tervehti jo nimeltä kätellen, kun saavuimme kulumille. Kevinkin siellä tiitteränä päivysti: "Usain rules", tiivisti hänkin illan annin.

Siinä puntaroimme tovin illan kulkua ja totesimme, että työn kiiretilanteet ovat toisaalta mukaviakin: aistit terävöityy. Mutta ei näitä joka illalle kaipaa. Sitäkin pohdimme, että mitä jos eteen tulisi tilanne, ettei tekstiä kerta kaikkiaan syntyisi. Näyttö pysyisi valkoisena, vaikka mitä tekisi. Vielä ei ole ollut siitä pelkoa (kuten ehkä huomaatte), mutta mistäs senkään tietää? Lukijat (molemmat, terveisiä) varmaan kiittäisivät.

Aamulla tämä ilmiö oli teknisesti (nyt ei ole kyse mistään juotavasta) toteutunut, sillä koko hotellista oli nettiyhteys poikki. Serveri nurin taijotain. Kysykää Runelta (terveisiä). Mutta nyt pitäisi senkin taas pelittää. Ei tarvitse kirjeitse tätäkään päivitystä perille laittaa.

Vaihteeksi rauhallisempi päivä. Ohjelmassa vain keihäreiden ja muiden yleisurheilijoiden infoa. Taistelutoveri Puhakainen (terveisiä) hoitaa painit, kun eteläpohjalaisseurojen edustajat ovat molskilla. Vähän harmi, sillä olisi kiinnostanut nähdä livenä Hietaniemen (terveisiä) otteita. Ei kuitenkaan ehdi, kun keihäänheittäjät samaan aikaan framilla. Pitää koittaa jostain sissiä telekkarin ääreen, jos edes sieltä näkisi. Sen näkee sitten.

Täältä tähän, sieltä sinne.

Marlborough Housen pihamaa kolmannen kerran klo 11.53

Ei mene nyt oikein putkeen. Kun lähdin hotellilta, aurinko paistoi. Sitten nousivat pilvet, tuli sade rankka, joka hämähäkkisenkin vei. Ja minun kertakäyttösadetakkini napottivat tyylikkäästi siistissä rivissä hotellihuoneen piirongin päällä. Hiukkasen kastuin, kun kävelin työpisteelleni lehdistötelttaan.

Missasimme Kulmalan Ilkan (terveisiä) kanssa puolella minuutilla kymmeneltä kisapaikalle lähteneen bussin, kun emme menneet punaisia päin. Puolen tunnin ylimääräisen odottelun jälkeen pääsimme paikalle, joka oli täynnä kuin mikä. Minulle löytyi viimeinen vapaa pistokepaikka teltan perimmäisestä nurkasta, jonne tuoli mahtuu vain vinottain, kun tv:n kannatinteline vie tilan vähiin.

Onneksi kuitenkin tv on lähellä. Tosin näen siitä vain takapuolen: tuliterä Panasonic näyttää olevan. Kenialaisia näyttää yllättäen olevan kärjessä, raportoi Kulmala, kun pyydän tilannekatsausta. Puotiniemeä ei näy.

Sellasta. Kuten edellisessä postituksessa ennakoin, ei ollut eilinenkään oikein meikän päivä. Päivän aluksi joutoajalla kirjailin kitinäni ja päivitin sen maailmalle. Yleensä ne ovat samassa hujauksessa kaikkien saapusalla, mutta nyt ei puoleen tuntiin tapahtunut mitään. Ei, vaikka piti ja konekin niin väitti.

Puolen tunnin viivästys alkoi jo uhkaamaan lauantaipäivän aikataulua, jonka ensimmäinen osio täyttyi Sandra Erikssonin (terveisiä) estejuoksusta stadikalta. Viimein otin puhelun Tiina O:lle (terveisiä) Kokkolaan ja kyselin, onko syytä tehä jotain? Se auttoi. Samalla hetkellä lävähti tuorein päivitys näytölle. Kokkolassa jyrisseen ukkosen tuomia ongelmia arvaili Tiina päivitysongelmien syiksi. Ehkä oli, ehkä ei.

Pakko oli kuitenkin varmistaa, kun on sisäänrakennettuna sellainen luonne, että asiat on selvitettävä, jotta voi siirtyä huoletta (?) seuraavaan. Muuten henkinen volttaus ja huoli huomisesta on melkoinen.

Siinä sitten pikapikaa reppu täyteen päivän kamaa ja liikkeelle. Yes, but no. Sadan metrin päähän hotellilta King´s Cross Roadille kisareppu levisi totaalisesti. Se oli siinä. Perhelehteen – ja muutenkin – sopimattomalla tavalla tuli päästettyä toistaiseksi kisojen antaumuksellisin kirosanasetti. Ei hirviä toistaa. Tavarat kasaan kadulta, takaisin hotelliin, varuilta otettu varareppu käyttöön ja baanalle. Nyt oli jo kiire.

Olisi pitänyt uskoa Kulmalaa, joka jo aiemmin kehotti repunvaihtoon. Aattelin ite, että kestää vielä yhen päivän. Väärässä olin. Siinäkin.

Volttauslähdön jälkeen piti yrittää mennä optimikyytiä kävellen St. Pancrasille, Javelinillä Stratfordiin, kävellen luuppibussiin, vaihto MPC:n edessä toiseen luuppipussiin ja kohti olympiastadionia. Viimeisellä etapilla soittelin kotio. Luurin toisessa päässä vaimo (terveisiä) ihmetteli bussissaistujalle, että siellä teeveessä Eriksson jo juoksee.

Sain etänä kisan kulusta liveselostusta, jonka aikana bussikin tuli perille. Kuulemiin. Ja ripein askelin mixed zonelle, jonka tellun ääressä olin, kun kisaa oli juostu 7.30. Metalliaidalla oli jo päivystämässä TS:n Leppäsyrjän Jussi (terveisiä), jolle hiukan avauduin kiireeni syistä. "Hyvä taimaus", kuittasi Leppäsyrjä tilanteen ja pohti oman reppunsa fyysistä tilaa, joka oli myös melko kehno. Hänellä ei ollut varareppua mukana. Toivottavasti kestää.

Eriksson nopeasti printtipakettiin. Edessä oli uusi etappiajo. Luuppipussiin, jossa istui taas Kapasen Nikoksi Ilan kanssa ristimämme ruotsalaiskuvaaja. Näöltään yks´yhteen. Hälläkin on sellainen lippalakki, jossa lippa on pään takapuolella. Ilkikurinenkin on: otti perjantaina kamerakännykällä kuvan toimittajaparinsa niskassa kukkineesta finnistä ja aikoi keskustelun perusteella lähettää sen kansainväliseen tietoverkkoon. Ihmeittäinkin tarkka oli kuva ruotsalaistoimittajan finnistä. Ammattimies kuvaajana tämä vara-Niko.

Etappiajoon. Matka jatkui kohti ExCeL-areenaa, jossa Miika Antti-Roiko (terveisiä) nostaisi painoja puolentoistatunnin kuluttua. Meillä täällä Lontoossa meininki on vähän toista kuin vain menisi ja kahtoisi kisaa. On aina pakko ottaa kaikki uudet huudiloiset ensin haltuun, jotta osaa kulkea. Löytää katsomot, pelipaikat, pressitilat, mixed zonet, toiletit. Erimoisia kun ovat eri paikoissa. Ja kaikki yhtä tärkeitä työn sujumisen kannalta.

Löytyihän se ExCeL, kun kuski parikymmentä minuuttia MPC:ltä etelään ajeli. Hele... no, hirvittävän iso pytinki. Lääniä oli 100 000 neliömetriä ja korkeutta vissiin kolmattakymmentä metriä kullakin halliloisella, joita rakennuksemme viisi sisään kätkeepi.

Loistava oli meininki myös areenalla. B-ryhmälle jaksoivat mielettömästi hurrata. Tapahtuma nousee aika toppiin henkilökohtaisella kisaelämyslistallani. Henkilökohtaiseksi lista jää senkin vuoksi, että olin ainoana suomalaistoimittajana paikalla. Lisäksi mukana oli Lehtikuvan Moilasen Vesa (terveisiä), jolle annoin myös parin minuutin pikakurssin painonnostosta nostomuotoinen kaikkineen. En sentään antanut tempaussuorituksesta malliesitystä.

Ei se eilinenkään pelkkää kurjuutta ollut. Iltabussiin housuni taskuun piippasi sms-sanomaa Kokkolan suunnalta. L. Jaakkola (terveisiä) viestitteli ja onnitteli vetovoitosta. Luvissa on viinipullo, eikä kuulemma mitään kyykkyluokkaa. Odotan mielenkiinnolla, mikä on päätoimittajalle keskihintaista viiniä. Yes, but no. Ei tarvitse mitään erikoisuuksia, sillä minusta vetoehdot jo alun perinkin suosivat liikaa meikäläistä. Oli kuin olisi päässyt vastapalloon kiskaisemaan tyhjään maaliin. Siksi vaikealta tuntui, että Satu Mäkelä-Nummela (terveisiä) olisi olympiamitalin toisissa kisoissa peräkanaa näpänny. Vaikka aika lähellehän rouva pääsi, toistaiseksi kisojen paras suomalaisnaissuoritus. Propsit siitä.

18-2-2, joo, onhan se melko hyvä saldo olympiamitaleista puhuttaessa. Velpsi (a.k.a. Michael Phelps) uiskenteli ihmeittäinkin pirteästi entiseksi täheksi. Olin väärässä. Siinäkin, kuten melkein kaikessa.

Illan päätteeksi en ehtiny aistimaan olympiatunnelmia stadikalle, joten kohteeksi suomalaiskiintiöllemme valikoitui työläispubi NA, jonka puolesta olen markkinointityötä koittanut tehdä. Samoin teknisen keskioluen, joka terminä onkin saanut suomalaiskiintiön keskuudessa hiukkasen jalansijaa. Niitäkin siinä kisastudion aikana tuli pari siemailtua. Ei juuri enempää, kun aamusella ootti tämä maratonkeikka.

Oli muuten hyvä, että omistaja oli tehnyt edellisestä lauantaista oikeat johtopäätökset. Vaikka paikan liitutaululla luki edelleen, että "disco madness every saturday during the olympics", sitä ei nyt ollut. Kiitämme. Tarjoilijaystäväni Nora (terveisiä) tokaisi suorasukaiseen tyyliinsä, että "maksoimme äijälle 300 puntaa ja valojen (kolme) vuokran. Hänen soitantansa karkoitti asiakkaamme. Silkkaa hulluutta."

Jopas taas. Vääntäydyn katsomaan ja keskittymään maratoniin. Illalla odottaa vielä Boltin ja Blaken otatus. En veikkaa, vaan arvaan, että Blake voittaa. Pittää kahtua. Ainakin ne kuuluisat loput kolme sekuntia.

Huone kuuskasikuus, soi täällä aina blues klo 11.44

... ei tästä työstä käteen jää kuin elämän vaihdetanko...

Selvästi huono päivä tänään. Aina ei ole elämä pelkkää voittajafiilistä, sitä tuo kuvainnollinen avauslainikin yrittää kuvata. Kerran on tosin käytännössäkin jäänyt käteen (Fiat 127:n) vaihdetanko, Mutta se(kin) tarina on kerrottu tämän iijokisarjamaisen blogiston ensimmäisessä osassa neljä vuotta sitten, joten ei siitä sen enempää.

Vaikka tässä työssä saa naputella mitä sylyki suuhun tuo, työltä tämäkin joskus tuntuu. Ei käy kaikki kuin huvilassa Vaasan Västervikissä. Onneksi saa avautua, vaikkei se ketään oikeesti kiinnostakaan. Halavempaa mielenterveystyötä tämä on kuin että hyppäisin omaan ja/tai työnantajan piikkiin työterveyshuollon järjestämässä psykologilla kertomassa, että "miten mä oikeasti koin sen?" Wotevö.

Aloitetaan aasta eli aamupalasta. On jo erinäisen ajan tökkinyt tuo englantilainen aamiainen, josta tuoretta vihertävää ainesta saa turhaan etsiä. Sekin ottaa päähän, että mehuautomaatilla lasit ovat niin korkeita, etteivät mahdu suorina hanan alle. Pitää kenkätä vinottain. Pieni asia, mutta eikö sitä olisi alun perin voinut korjata tilaamalla puljuun vähän matalammat lasit? Paitsi että tänään ongelmaa ei ollut, kun ei ollut lasejakaan enää puhtaina jälellä.

Ei ollut muuten lautasiakaan, jolle olisi voinut lämmintä ruokaa tökkiä. Enää pariin päivään en ole tökkiny muuta kuin kokkelia. Makkarat, pavut, paistetut tomaatit ja lämmitetty pekoni tökkii. Ollaan sitten ilman. Paahtoleipähärveliin juuttui toinen leivistäni kiinni, sormilla ei tohtinut kuumaan kapineeseen tökkiä. Hain veihten, operoin sillä kuin kirurgi... ja koko ajan tuskastunut jono selän takanani kasvoi. Onnistuin ja sain viimein puoliksi palaneen, puoliksi vaalean leivän käyttööni. Keskimäärin leipä oli siis ihan fine.

Jotain syödäkseni on pitänyt siirtyä raksuosastolle, jota en ole vuosikymmeniin käyttänyt. Tänään sitten raksuosastolta palatessani huomasin tarjoilijoiden siivoavan puoliksi syötyä aamiaispöytääni tyhjäksi: menin väliin ja yritin pelastaa kahvikuppiani, leivänpuolikasta ja jugurttia parempaan talteen elikkä minulle. Tarjoilijat vetivät kuivalla englantilaishuumorillaan: "olemme tehokkaita, kuten näet. Voimme viedä myös paidan päältäsi ennen kuin huomaatkaan." Just do it, vastasin.

Joo, kohta pitäisi pistää reppua pykälään ja pistää nokka kohti työmaata. Paitsiettä reppuni alkoi jo kolmantena päivänä ratkeilla ja on nyt kisojen ollessa puolivälissä "Ika" Lehkosta (terveisiä) vapaasti lainaten tuhannen säpäleinä. Käyttökelvoton, in finnish. Onneksi otin vararepun mukaan. Pekingin 2008 reppu on edelleen priimakunnossa. Epäilen, että kysessä on kiinalaisten juoni. Ovat kurillaan tehneet Lontoon reput maanantaikappaletuotantona. En nimittäin ole ainoa, jolta reppu on revennyt pieniksi palasiksi maalimalle. Ja sen mukana repun sisällötkin.

Töitä siis pitäisi tehdä. Koitetaan keksiä jotain. Tosin suunnittelua ei varsinaisesti edesauta aikataulujen kimpoilu. Olympiapainijoidemme infoakin on järkkäilty Kari Peitsamon (terveisiä) Kauppaopiston naisten värssyn malliin: mä sanoin juu, sä sanoit ei, mä sanoin juu, sä sanoit ei, mä sanoin juu, sä sanoit ei, mä sanoin juu.

Eli ensin ilmoitettiin, ettei infoa täällä pidetä, koska painijoilla on ymmärrettävästi painonpudotuksessa yms. riittävästi hommaa. Lähtöinfo Vantaalla siis riittää. Ok. Otetaan tunnelmat sieltä. Sitten ok (olympiakomitean tiedotus) ilmoittaa eilen illalla (klo 21.30), että info onkin tänään (klo 13.00 täkäläistä aikaa). Ja tänä aamuna (klo 9.15) tuli ilmoitus, ettei ole mitään infoa. Jäädään odottelemaan seuraavaa siirtoa. Paitsi ettei oo aikaa odotella.

Yhteydenpidossa on siis hieman säätämistä kuin aina elämässä. Tietoliikenneyhteydet sentään ovat vielä pelittäneet, mutta eiköhän nekin sakkaa viimeistään huomisiltana, kun pitäisi kiskoa juttua Keskisalosta, jonka kisa alkaa 23.25. Mixed zonella Keskisaloa ootellessa pitäisi vielä zoomailla 100 metrin finaalia, mutta siitähän riittää, kun ehtii näkemään viimeiset kolme sekuntia.

Toivottavasti ei käy kuten kevättalvella ysikasi. Oltiin S. Luokkalan (terveisiä) kanssa kahteen mieheen seuraamassa Raksilassa Kärppien ja Hermeksen pudotuspeliottelua, jonka loppuratkaisu hieman venähti. Matt Robbins teki Kärppien voittomaalin peliajassa 106.21. Oikiassa ajassa kello oli tuolla hetkellä öpaut 23.15. Mulla oli mukana tuliterä läppäri, jota ei oltu ennen käytetty. Sepolla vanhempi, hyväksi havaittu.

Kiireellä siinä jutut Raksilan kärppäklubilla (joka oli silloin paljon, paljon, paljon nykyistä askeettisempi) valmiiksi. Seppo (terveisiä taas) sai omansa vanhalla lähtemään ilmojen teitä Kokkolaan kuten pitikin. Minä? Ei tietä, no way. Vaikka teki mitä, mitään ei saapunut Kokkolaan asti, vaikka masiina näytti, että mennyt oli. Huustonni, meillä oli ropleema.

Eikä se ratkennut, vaikka yösyvännä apuun hälytettiin tietokonemaailman kaikki nippelit tietävä Rune H (terveisiä, otan huomeniltana klo 00.20 yhteyttä). Siispä turvauduttiin sanelumenetelmään. Hektiset olivat tunnelmat sekä Raksilassa että Kosilassa, kun J. Savela saneli juttua, jonka toisessa päässä vastaanottivat urheilutoimituksen grand old man, silloin vielä toki nuorempi valtiomies R.I. Lintilä (terveisiä) ja J. Anias (Hänelle en terveisiä sano, tuntuisi liian hölmöltä). Kello oli öpaut 1.00. Painokoneen olisi pitänyt jo jyristä aikoja sitten Kosilan rakennuksen (onko sitä enää?) toisessa päässä. Oli muuten muutamalla miehellä sinä yönä käyrät korkealla.

Saneluhan oli käyttöjärjestelmänä tuolloin jo pois muodista, mutta osoitti lopulta varmuutensa, kuten seuraavan päivän lehdestä saimme lukea. Saneluun liittyen Apu-lehdessä vaikuttava Luikun Susa (terveisiä) kertoi hupaisan jutun, jonka tässä luvalla lainaan. Ainakin se minua huvitti, teistä en tiedä, mutta kerron sen silti.

Itä-Suomessa oli eräässä pienemmässä lehdessä tekeillä juttua rajajääkäri Leo Pösöstä (titteli ja etunimi muutettu henkilöllisyyden suojelemiseksi, sukunimeä ei voi, muuten jutun kluu hukkuu). Enivei. Avustajatoimittajan piti välittää juttu sanellen. Keskusteli eteni näin.
Avustaja: tämän henkilön sukunimi on Pösö.
Vastaanottaja: Mikä?
Avustaja: Pösö ihan kuin se ranskalainen auto, Peugeot.
Vastaanottaja: Miten se kirjoitetaan? Voitko tavata, että tulee oikein.
Avustaja: Pee niinku pesuvati, sitten...
Vastaanottaja: joo-joo, nyt mä tiiänki, ei tarvi enempää.
Millä nimellä jutun kohde kulki valmiissa, painetussa lehtijutussa? Rajajääkäri Leo Pesuvati.

Hyvä. Pettymyksen puolelle meni elämä sielläkin muutamassa torpassa. Niinkuin täälläkin aika ajoittain. Vaikka ny.

No kirjoitetaan tähänkin stooriin häpi end. Kirjoitan tässäkin niin totta kuin osaan.

Lontoossa liikenne kulkee vilkkaammin kuin siellä teillä Kokkolassa. Liikenteen sujuvuuden takaamiseksi jalankulkijat ruukaavat yleisesti kulkea punaisia päin. Meikä teki tässä eräänä päivänä lähtöä työtehtäviin Russell Squarelle. Katselin tarkasti oikealle, tarkistin että väylä on vapaana autoista ja lähdin tarmokkain askelin punaisia päin. Kun nostin katseeni vastapuolelle tietä, siellä odotti kaksi poliisia (mies ja nainen, hyvä ja paha, jälkimmäistä en tiedä). "Sir sitten päätti tehdä tällaisen ratkaisun", aloitti komean koppalakkin omaava miespoliisi keskustelun. Siihen ei auttanut kuin sopertaa "sorrya" ja sadatella mielessään tyhmyyttään. Poliisi yllätti vastauksellaan: "Ei se mitään, mekin teemme usein noin".

Selvästi hyvä päivä.

Hotellihuone Lontoon Finsburyn kaupunginosassa klo 10.01

Ei oo todellista. On tapahtunut kaksi ihmettä. Nukuin yhtäjaksoisesti yli seittemän tunnin yöunet ja torkuttelin perään kaheksannen tunnin. Ei tarkoita torkkuherätystä kännyssä, vaan silmien omaehtoista lupsuttelua, kun kiirettä ei (vielä) ollut.

Ja se toinen ihme, ihmeiden ihme nykyaikana: suihkustani tuli normipaineella vettä! Ei pitäisi olla länsimaissa huutomerkin arvoinen asia, mutta mulle se nyt oli. Tosin tätä riemua kesti arviolta 34,3 sekuntia, joten aika pitkälle ehdin. Loppusuihku sitten meni taas käsikupilla lappomiseksi.

Tänään on ohjelmassa yleisurheilupäivä. Kisat ovat jo käynnistyneet, mutta kämpillä vielä istun. Syystäettä ensimmäinen suomalainen on estradilla täkäläistä aikaa vasta 12.45 (oikiaa aikaa 14.45). Stadikkasessio jatkuu osaltani aivan myöhäisiltaan, joten hiukan pitää organisoida ajankäyttöään.

Oli taas palstaveljeltä tenttiä. Vastaan tenttiosioon lyhyesti (?), kokoan kamppeeni ja lähden työmaalle.

Illan kähämä ja sudenhetki eivät ole kellonaikoja, vaan mielentiloja. Liittyen toki löyhästi vuorokaudenaikoihin. Toki tekninen (!) ihminen voi näitäkin asioita määritellä kellonviisareiden perusteella. Niin tekninen (taas) ihminen en ole, oikeastaan en ymmärrä teknisistä (ja taas) asioista yhtään mit´n.

Lainaa vain, niin kuin kaikki asiat elämässä tuppaavat olemaan. Puhutaan tässäkin niin totta kuin osaan. "Tekniseen keskiolueeseen" olen törmännyt yhden kerran aikaisemmin, tapauksesta on jo useampi tovi. Termin kohtasin Kotiteollisuuden nettisivujen päiväkirjaosiossa. Kotiteollisuushan on tämä Jouni Hynysen (en voi lähettää terveisiä, kun en miestä tunne) orkesteri, jonka musiikkia en juuri kuuntele. Oikeastaan en lainkaan. Mutta Hynysen kirjoittelua seuraan taajaan, sykäyksittäin, mutta säännöllisesti. Sekä painettuna että sähköisenä. Eläväistä kieltä käyttää muusikkomme. Venyy taas. Asiaan, kun stadikalle pitää lähtiä.

Nii-in. Ilmaisua "tekninen keskiolut" oli käyttänyt Kotiteollisuus-yhtyeen roudari tai mikseri tai joku muu kiertuehenkilökuntaan kuuluva esittäessään Mikkelissä tjsp Hynyselle päiväkaljalle menoa. Hynynenhän ihme ja kumma oli suostunut.

Joka tapauksessa termi jäi kertalaakista mieleen ja hautumaan myöhempää käyttöä varten, joka on nyt. Sinne siis kopiraitit, mutta termin lyhentäminen pelkäksi "tekniseksi" on omaa tuotantoani. Tuliko tämä nyt selväksi?

Hyvin oli palstaveli siellä teillä Pohjois-Hakalahdessa jatkotermejä kehitellyt. Propsit analyysin tarkkuudesta. Pitänee ottaa käyttöön. Käytännön käyttöön meillä täällä Lontoossa riittää "tekninen" taso. Työ ensin, huvit sitten. Samaa muuten noudatti brittien kaikkien aikojen olympiamitalimieheksi näissä kisoissa ajanut Bradley Wiggins, joka oli keskiviikkoillan päätteeksi ollut "blind drunked", raportoivat brittilehdet. Olipa mies itsekin asiantilansa todennut ja twiitannut koko maailmalle. Sokkokänniin oli siis pyöräilijämestari päätynyt, kun tarjoajia oli eholtaan asti ollut.

Mutta se siitä. Eilen illalla seurasimme STT-kollega Reima Rautiaisen (terveisiä) kanssa uintisessiota NA:ssa. Jotenkin arvasin, että Phelpsin uinnin jälkeen tulee sms-sanomaa Kokkolan suunnilta. Arvasin senkin, ettei kirje-, puhelin- tahi lennätinsalaisuudesta ole tälläkään erää tietoa. Päätin kuitenkin pitää vastauspolitiikassani taka-askeliaottamatonta linjaani. Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.

Ei siinä, kyllähän Phelspin poika melko kova sälli on. Tunnustan ja näköjään heti seuraavassa kappaleessa otin niitä kuuluisia taka-askeleita. Tosin oli lordi Seb Coe tuossa toissa päivänä hiukkasen vähätellyt Phelpsin mitalimäärää perustellen, että uimarillamme on lajejakin paljon tarjolla. Onhan se tietysti niinkin. Ei esimerkiksi maratoonarin ura millään kestä niin pitkään, että 16 kultamitalia näppäisi pois kuleksimasta. Tai periaatteessa riittää: kuka kuvitteellista maratoonariamme kieltää esimerkiksi 100 metriä juoksemasta? Ei kukaan, juoksis vain riittävän kovaa ja näyttäisi Boltille ja Blakelle ja ketäniitäonkaan kantapäitä.

Joo, nyt pitää ryhtyä varustautumaan päivän rientoihin. Jatkamme toisaalla.

Olympiastadionilla Stratfordin kaupunginosassa klo 11.53

Täällä ollaan. On Aku Ankka oikealla paikalla. Aikas lähellä maaliviivaa, 67 rivi, paikka 313. Sieltä voitte meikää zoomailla tänä pänä. Aku Ankkaa oli muuten lehtimyyjä puhelimen välityksellä joku päivä sitten Pohjois-Hakalahdessa asuvalle 52-vuotiaalle pojalle tarjonnut. Ei ollut kauppoja syntyny. Palstaveli voi kertoa tarkemmin, jos haluaa.

Lenheetiä, kovin lenheetiä on täällä(kin). Olympiastadion on pääpisteeni nyt sitten kisojen loppuajan. Pikaisesti otin paikkaa haltuun ennen kuin tänne kipusin. Rappusta ja kiertoliittymää saa kovin taas talsia, kun piippuhyllyltä painaa pää märkänä mixed zonelle, pressin työtilaan, kuselle ja juomaan (vettä). Viimeksimainitut yleensä toisessa järestyksessä.

Katellaan lisää tuonnempana. Ei voi tietää milloin. Loppuun kuitenkin päivän ylivoimaisesti tärkein uutinen henkilökohtaisella tasolla: tänä iltana Suomen aikaa klo 21.09.01 (täällä klo 19.09,01) ollaan puolivälin krouvissa. Tai ei missään krouvissa, vaan stadionilla. Joka tapauksessa tuolla kellonlyömällä kotialähtöön on vähemmän aikaa kuin tännetuloon. Jes!

Hotellihuone klo 9.10

Jo kertoi peili sen, on suussa maku eilisen...

Top top tykkänään. Ei kannata siellä kohotella tietäväisenä kulumakarvojaan. Ei oo rikottu lupauksia ja rilluttelemaan lähetty. Maatemennessäni vaan siinä vielä kanavapujottelin ynnä silimittelin loppuviikkojen kisaplääniämme kunnes kävi vanhanaikaiset. Nukahdin kesken kaiken. Heräsin yöllä yhden korvissa, kun tv oli auki ja valot päällä. Hampaatkin pesemättä. En kuitenkaan jaksanu kömpiä saunaosastoni puolelle, vaan jatkoin uniani. Tavoitteena oli kokonaisvaltaisen virkistäytymisen ynnä kauneusvaikutteen sisältävä pitkähkö yhtenäinen yöuni.

Kolmelta herätti kuumuus ja avasin pikaliikkeellä ikkunan. Virheliike. Kohta nimittäin takapihalle tuli pariskunta baarikiertueeltaan. Kovaan ääneen kävivät keskusteluaan jatkopaikasta. Meille vai teille vai meille ja teille? Jälkimmäinen vaihtoehto sisältää siis erkanemisen. Miesääni oli riiaushenkisempi kuin naisääni. Onkohan sille muuten lääketieteellistä selvitystä, että juopuneena ihmisen kuulo heikkenee, koska puheääni kovenee toiseen potenssiin. Jos joku lääkäri osaa vastata, kommenttiosio on vapaa. Palstaveljeltä en usko oikeaa vastausta saavani.

Enivei, reilun vartin jaksoin tuota vonkausta kuunnella, kunnes päätin mennä ikkunaan ja huutaa suomeksi: koittakaa ny päättää. En huutanut, vaan syvään huokaisten suljin ikkunan. Tästä episodista olin tietty virkkunut sen verran, ettei uni tullut toviin silmään. Tuli kuitenkin ja vasta klo 7.32 hampaat tahmeana heräsin.

Tässä on nyt aamupalan, joka muuten on jo pari päivää aika tavalla tökkiny, jälkeen taas joutoaikaa, sillä puoliltapäivin pitää olla olympiakylässä. En nyt aio koko aikaa takoa ennen klo 11.10 koittavaa lähtöaskelen ottoa, sisältää myös pakollisen volttausvaiheen. Tehdään huoltotoimenpiteitä ja annetaan itselle aikaa. Siispä tämä kirjoitus jatkuu jossain vaiheessa jossain paikassa.

Olympiakylän mediapisteellä klo 15.17

Helekata, ku on pitäny vähän rumbaa päällä. Joutunut harjoittelemaan seurapiiritoimittajana olemista. Mutta mitäpä sitä ei palkkansa eteen tekisi? No, esimerkiksi en varmasti laulaisi julkisesti, en pistäisi kansantanhupukuja päälle ja heittäisi hilipatipippaata Ubangi Stompin(kaan) tahdissa. Toki kovin tuttu biisi oli tämä. Monta muutakin hommaa on, joka jäisi tekemättä, vaikka maksettaisi, mutta yritetään ny pitää päivitys lyhyenä.

Puoliltapäivin täällä oli Satu Mäkelä-Nummelan ja Miika Antti-Roikon (terveisiä) infot, joista kontolleni tuli jälkimainittu. Virkistävää settiä Kalajoen nostaja päästeli. Ei muuta kuin jatka samaan malliin. Kun haastateltava sanoo asiat suoraan ja selkeästi, jutunkin voi heittää kysymys-vastaus -muotoon tallenninta hyväksikäyttäen. Kiitos ja lauantaina sitten rautaa suorille käsille! Huudiloille ois tarkoitus tulla.

On puhelahjat myös S. Mäkelä-Nummelalla (jälempänä SM-N), ei voi kiistää. Kävin sitäkin loppuosan kuuntelemassa, kun muutakaan tekemistä ei ollut. Vähän piti vaklata, että mikä on ampujan fiilis: joutuuko tosiaankin Kokkolassa keskiraskaan sarjan viiniostokselle vaiko eikö. Pysyn totta kai vetoni takana, mutta jos tappio tulee, sen tunnustan ja laskuni maksan ensi tilassa Kokkolaan saavuttuani.

SM-N siinä haastattelun loppusuoralla kertoi kämppiksensä (muuan Pia Sundstedt, terveiset ja onnittelut) eilisillan lennokkaasta paluusta kämpille. Oli kuulemma tullut yllätyksenä, eikä ollut kauaa kestänyt, kun reppu oli ollut pykälässä ja pari pyörän selässä kohti Deutsche´s Housea. Ei kuulemma olisi SM-N:ltä  järjestelmällisyyttä rakastavana ihmisenä vastaava onnistunut.

Ampujien infon jälkeen joutui itsekin vielä asian päälle ja vähän informoimaan iltapäivälehdistön virkaveljiä. Sopivaa kollegiaalista apua, kun uutinen oli jo maalimalle levinnyt.

Tietenkin, kun vinkinkin olin etukäteen PS:n häistä saanut, en kai minäkään niin tyhymä ole, että sitä kaikille virkaveljille hopealautasella tarjoan. Olihan tässä nyt saapusalla ihan kiintosa stoori. Siinä sitten keskiviikkona kuuhistelin pressiringin loppuun asti. Viimeiseen mieheen, joka olin ma. Vinkin pitävyys piti toki tarkistaa itse kohteelta, kuten länsimaisen journalismin perusteisiin kuuluu. Vahvistus ja kvoutti (lainaus) tuli ja juttua takomahan. Tosin hyppäsin yksikseni linja-autoon, enkä viitsinyt jäädä STT:n toimittajan, vaikka hieno mies onkin, viereen naputtelemaan.

Kohta puoliin odottaa illan toinen info, jossa Sandra Eriksson on tentissä. Täytyy taas kiirehtää ja palata paremmalla ajalla.

Hotellihuonehella klo 18.38

Täälläpä tätä taas. Lukaisin tuossa tarkemmin palstaveljen muutamia kyssäreitäkin sisältäneen tuoreimman päivityksen. Että siis prinssi Charlesista ja Camillasta erikoishaastattelu? Jaa, ei taida olla tulossa. Molemmat toki jo näin lähietäisyydeltä miesten maantieajon startissa, mutta katseemme eivät kohdanneet. Toisaalta, jos Buckinghamin Palacesta tulee puhelu, jossa lakeija ilmoittaa, että prinssi Charles haluaa lausunnon antaa, niin olen valmis kuuntelemaan. Eli nähtäväksi jää, kuten artikkelisivuilla usein todetaan. Olenpa itsekin tuota arvoituksellista ilmausta käyttänyt kolumnien merkkimääräkiintiötä täyttäessäni.

Yleisurheilijoiden infoa odotellessa minulle jäi tovi joutoaikaa, jonka käytin olympiakylän kansainvälisellä alueella steppailemiseen. Yritin bongata urheilijoita. Ei juma, huomasin etten tunnista juuri ketään. Paitsi norjalaisen pikajuoksijan Jaysuma Saidy Nduren, joka oli tutun näköinen. Nimi piti kyllä bongata akkreditointikortista, kun menin vaklaamaan norjalaislehdistön rinkiin.

Sitten alueella pyöri ylivoimaisen pitkiä ranskalaisia janttereita, jotka palstaveli olisi halveksivan tuhahduksen saattelemana tunnistanut koripalloilijoiksi. Luetellut vielä perään seurat ja parhaat ominaisuudet. Meikä vain ois mykkänä häveten ihmetellyt.

Yes but no. Minutkin yritettiin tunnistaa. Eräs kollega arvuutteli, että olenko New York Timesin kuvaaja. Sekunnin murto-osan kävi mielessä, että sanon "of course" ja lähen mukaan keikalle. Olisi voinut erimaankielinen kollega ihmetellä viimeistään kuvaustilanteessa, kun olisin taskusta kaivanut kännykkäkamerani esiin ja antanut laulaa. Sen sijaan sanoin en olevani.

Yleisurheilijoiden info on kuunneltu, Stratfordista palattu, tähellisempi juttu kirjoitettu. Nyt kävi niin, että junavuoromme peruttiin ja seuraava juna tuli laiturille 1. Kyselin matkakumppaniltani Kulmalalta (terveisiä), että tarjoatko illalla tekniset, jos 200 metrin nousuja ja laskuja sisältävän kiertotien sijaan loikin raiteiden yli oikealle laiturille. Ila lupasi ja aikoi vielä kirjoittaa Keskisuomalaiseen kommentinkin. Meninkö? Kyllä. Kiltisti muiden mukana toistaiseksi ankarimmissa ihmispaljoudessa.

Mutta nyt kutsuu tiimimme miitinki, jossa viipaloimme tourimme jälkipuoliskon keikkoja. Olihan tuota taas.

Yks´ juttu vielä: On se ite Russellin Tomppa, joka laulaa. Hieno laulu, hieno mies.

Illankähämä kämpillä klo 21.00

On tämä. Maailma on virikkeitä täynnään. Moneen suuntaan pitäis ihmissittiäisen, jonka verokortissa lukee toimittaja, säntäillä. Lontoossa, Kokkolassa, Alavieskassa, Haapajärvellä ja Tamperehella (jos lohtolaiset, terveisiä, on asialla).

Veti taas ip:n tiukaksi. Sitten viimesen päivityksen tuli raatattua Pia Sundstedtin (terveisiä) kanssa ja saatua vahavistus hänen hääjuhlalleen. On siinä jotain tyyliä, myönnän, että ensin polkee pää märkänä olympialaisissa ja sen päälle menee vihille. Siihen ei ois meikä pystyny. Arvostan. Hatunkin ottaisin pois päästä, jos olisi tullut mukaan.

Luulen muuten, ettei kumpikaan lukijoistamme tai sitten lukuisista kuvitteellisista lukijoistammekaan vastaavaan ois pystynyt. Jos luulee pystyvänsä, saa ilmoittautua vaikka äärivilkkaalla kommenttipalstalla. Jos tänne ei tohi, P-HR:n puolelta löytyy toinen väylä. Ei muuta kuin jonoa pystyyn.

Niijoo. Rahat on loppu. En pyydä lähettämään tshekkejä, yritän nyt handlata tän homman paremmin kuin Kiinassa. Oli sekin keissi: rahat loppu, luottokortti virhearvion jälkeen kuoletettu, loppupuolisko skaboista naisten (S. Rajamäki, M. Kallasvuo, terveisiä) kustannuksella. Siitäkin on selvitty.

On vaihteeksi rauhallinen ilta. Näillä vuosilla on pakko kerätä voimia, muuten ei lauluja synny. Scriiniltä huoneessani tuossa uinteja katselen. Päivän ainoan lämpimän ruoan päälle toki NA:ssa teknisellä. Tarjoilijaystäväni Nora (terveisiä) kyseli kuulumisiani. Kerroin olleeni tuolla (just BBC:n päiväkatsaus kertoi Bradley Wigginsin olympiavoitosta). Oli Noralle "never heard"-osastoa, ei mit´n hajua Bradley Wigginsistä. "Onko hän englantilainen?". Jäätävää.

Mistä muuten Wiggins lie kehitellyt nuo pulsarit? Aivan kuin "Mennään bussilla" -sarjasta, jota seitkytäluvulla mustavalakoisena kahtelin. Ilokseni yhtenä iltana kanavapujottelussa sarjan täältäkin scriinilleni bongasin. Vieläpä väreissä. Hailakoissa, mutta kuitennii.

Koko ajan nyt scriinilläni G. Lineker grillaa herra Wigginsiä. On niin vaatimatonta että. Vois oikeesti pullistella, että "tulukaa rivihin, jos meinaatte pyörällä nopiammin polokia". Liika nöyristely sucks.

Huomaan palstaveljen esittäneen erimoisia kysymyksiä, joihin ois tähellistä vastata. Ei vaan ehi. Mutta nyt on aikaa ennen maatepanoa, kun ylihuomisen kolumnikin on jo varuilta tehty. Että käydäänkö täällä kierroksilla? Kyllä ja kovaa.

Ensinnäkin. Muistan kyllä ja R.I. Lintiläkin (terveisiä) ynnä Luokkalakin (terveisiä) muistaa tapauksen, jossa mitalistimme tuli palttoon alla mitalit vilimattavaksi. Ihan uran tähtihetkiä, absolutely ja totally.

Toinen kysymys tai vastaus liittyy Muhammad Aliin, perhosen ja ampparin yhistelmään, josta Tom Russell on komian laulunkin tehnyt. Russellin suomalaiskansallisiin ystäviin taas lukeutuu FMEJ-orkesteri, joka on hienosti versioinut erimoisiakin Russellin kappaleita. Arvostan ja varmaan Juho Niemikin (terveisiä) arvostaa, samoin Someron Vellu (terveisiä), joka muuten teki temppujen tempun. Tilasi Froikkarit soittamaan nelikymppisilleen, vaikka äijä (V-PS, terveisiä taas) oli vielä kolomeysi (iältään). Oikeastaan olisi pitänyt mennä paikalle, kun kerta kutsukin kävi, mutta iltavuoro... Ei saisi olla näin ikääntynyt ja mukavuuenhaluinen. Olisi pitänyt järkkäillä vuorot toisin. Olisi pitänyt ja olisi pitänyt, tää on niitä keskiäkäisen miehen jossitteluja. Luuserien selittelyjä.

Mutta huomiseen. Pekingin olympiavoittaja Satu Mäkelä-Nummela on huomenna haastovuorossa. Saapa nähä millä mielellä hän taistelutoveri Puhakaisen (terveisiä) tenttiin asettuu. Voittaako kultaa jälleen tai ees mitalin? Tästä myös löimme kunnianarvoisa päätoimittaja L. Jaakkolan (terveisiä) kanssa vetoa ennen kisoja. Jaakkola satsasi mitaliin, meikä siihen, ettei tule. Panoksena keskihintainen viinipullo. Mikä sitten on päätoimittajalle keskihintainen ja mikä urheilutoimittajalle? Ei voi tietää.

Toivomuksena kuitenkin sinne Kokkolaan, ettei sentään mitään kyykkyviiniä, kiitos. Olen näköjään varma voitostani, voivoi... Kyykkyviini-käsitehän tulee siitä, että ovat valtiollisen alkoholiliikkeen (ennen Alako, nyt Loppu) myymälöissä alahyllyillä, joten asiakkaan täytyy kyykätä pullon poimiakseen ellei sitten vallan maahan lankea. Itse suosin juuri keskihintaluokkaa silloin kun ostan.

Täälläkin muuten hain yhden valkoviinipullon "Cono Sur Riesling" (mitä sanoo valinnasta J-P Anttila, terveisiä) lähinnä lääkiksi. Toisena kisapäivänä pullon vastapäisestä intialaispyöritteisestä lyhyttavaralikkeestä hain ja vieläkin on huoneenlämpöistä (aivan kuten keskiajalla ruukas olla) viniä jälellä. Lasin virkaa on toimittanut porsliininen kahvimuki, jonka arvioin läpinäkyvää muovimukia paremmaksi säilömään viinilöiseni aromit. Lasia ei ole hotellimanagementillamme varaa tarjota. Ottavat niin pienet provikat majoitushinnoista.

Nyt on kello kohta kymmenen. Taidan mennä nukkumaan. Öitä.

Hampton Courtin palatsiloisen pihamaalla klo 11.15

Jooppa-joo. Ja muita tyhyjänpäiväsyyksiä. Naisten pyöräilyn aika-ajon alkua tässä ootellaan, joten  päivitellään nyt niitänäitä lämpimikseen. On nimittäin erimoisen kovalla juuri niskan takana tohottava ilmastointilaite meillä täällä lehdistöteltassa.

Ilmastointilaitetta olisin eilen taas kipeästi kaivannut työskentelytilaani, jonka poikkeuksellisesti perustin hotellihuoneeseeni. Tai mistä te tiedätte, vaikka siellä olen koko kisojen ajan maannut, kahtonut hirvittävän suurelta scriiniltäni kisoja ja googlaillu kommentit intttterrrnetistä. Väliin heittänyt omasta päästä steitmenttiä KP:n ensimmäisen urheilusivun yläkulmaan. Öpaut 2800 merkkiä, oli asiaa tai ei. On tämäkin.

Yes, but no. Oon käyny kauvempanakin pelipaikoilla, mutta eilen siis en. Rehellinen pittää olla. Valkokauluksinen toimistoväki puhuu "casual fridaystä", joka jotakuinkin tarkoittaa vapaamman pukeutumisen perjantaita. Voi niinku jättä ravatin kotio ja avata kauluspaidan ylänapin.

"Casual tuesday" oli mulla. Kun pouta tuli sateen perään, huoneeni kävi niin hele... no, hirvittävän kuumaksi, että hiki alkoi juosta näppäimille. Oli pakko juoda, vettä, ja se taas alkoi tursuta entistä enemmän läpi ihohuokosista. Lopulta oli pakko riisua aivan aluhoususilleen ja takoa juttua. Ei tainnut olympiakomitean pääsihteeri Purontakanenkaan (terveisiä) arvata, missä asussa siellä toimittaja häntä täsmäkysymyksin kännyköitse häiritsee.

Ei ollu muuten häävi näky peilistä vastaanotettavissa. Totesin, että rusketusraidat on. Kaulasta ylöspäin punaruskea naama (sävy ei sentään deep purple. Sisäpiirivitsi, en sitä siksi avaa enempää), käsivarret samaa sävyä. Muuten sitten vitivalkoinen kotleettivartalo. Tähän on tultu.

Mutta jutut valmistu ajallaan, katselin siinä sitten uimakisaa ja tein myös palstaveljen tuoreimmasta päivityksestä löytyvät johtopäätökset. Minulla on keskustelu tallessa. Avaukseni oli täsmällisesti seuraava: entinen tähti, m. phelps. Asiasisältö toki täsmäsi.

Iltaruokailun päälle pyörähin vielä jälkiruoan asemasta vakiopaikassani NA:ssa, jonka omistajan tyttären kanssa käymme päivittäin seuraavan avauskeskustelun. Täällä ruukataan pubiloissa henkilökunnan kanssa smooltolkata.
Minä: So, how you been?
Omistajan tytär: Same shit every day.
Minä: Me too.
Parhautta. Ollaan samoilla taajuuksilla. Saan teknisen keskiolueni ja poistun pöytääni.

Tällä kertaa pöytäseurueeseeni kuuluivat turva-alalla työskentelevä Sam (terveisiä) ja sähköasentaja Kevin (terveisiä), joka halusi välttämättä antaa lausunnon tähän olympiablogiini. Kirjoita sinne, että "Kev on paskiainen Swanseasta, joka pitää yli kaiken Walesista ja rugbysta". Minähän kirjoitin.

Paljon muutakin juteltiin, mutta siitä joskus toiste. Tai sitten ei. Joka tapauksessa walesilainen ystäväni on reppumies, joka tekee nyt keikkaa Lontoossa. Joskus aiemmin oli kuulemma yöpynyt myös Travelodge King´s Cross (Royal Scot)issa. Yö oli maksanut 30 puntaa, mitä piti ylihintana. Arvuuttelin häneltä, mitä meidän firmaltamme nyt yöstä veloitetaan. Ei menny lähellekään, 80 puntaa oli ylin arvaus. Kun sanoin, että 110 puntaa on taksa, Kevinin ilme puhui paljon: fucking shit, pääsi mieheltä, samalla kun leuka loksahti kohti lattiaa.

Yhdentoista huitteilla nukkumaan, viideltä hikiherääminen, mutta hetken keppuroinnin ja toistaitoilun jälkeen tuli vielä jälkiunet. Kello herätti 7.02. Nyt suihkusta tuli vettä vähiten ikinä. Normipaine riittää viideksi sekunniksi, mutta valitettavasti en siinä ajassa ehdi peseytyä, vaikka nopea olenkin. Jatkosuihku meni tänään siten, että liruttelin aina väliin vettä käsikuppiini, josta sitten kauhoin kastetta päälleni. Varsinaisesta kauhomisesta ei voi puhua, wotevö.

Bussilla sutjakasti tänne Henrik VIII:n tiluksille. Mukavia maisemia oli bussin ikkunasta tarjolla. Ja hieno on tämäkin historiallinen rantsi, vaikka kovin juluma oli ensimmäinen isäntä läheisilleen. Riitaisakin. Kuusi vaimoa ehti hällä olla. Osa pikaliitoista päättyi eroon, osa siihen, että Henrikkimme mestautti puolisonsa. Riidat katolisen kirkon kanssa johtivat kirkon puolelta kirkonkiroukseen, mutta Henrikkimmepä perusti anglikaanisen kirkon Englantihin. Semmonen isäntä oli hän.

Heti pihamaalla meitä tervehti Tikkasen Pirjon tytär, Karina Ramsey (terveisiä) from Känädä. Kysyi mistä olemme ja virkkoi siihen suomea murtaen "hauska tavata". Karina oli ollut Vancouverin kisoissakin järjestelyhommissa, liekö Jukallekin tuttuja, ja toimi Lontoossa pyöräilypaikan lehdistökeskuksen esimiehenä. Heikkilä Jussi, STT (terveisiä) näppäsi hänestä jutun. Jos juttu päätyy Keskipohjanmaan sivuille, löydätte sieltä tarkemmat tiedot.

Nyt pitää lopettaa ja ryhtyä keskittymään Sundstedtin Pian ajosuoritukseen ja siitä raportoimiseen. Palataan asiaan paremmalla ajalla.