Hieman alle kahden viikon päästä seikkailuni täällä maailmalla on ohi. Tapaan muut vaihto-oppilaat pitkästä aikaa Naritan kansainvälisellä lentoasemalla, josta jatkamme matkaamme jälleen kerran kymmenen tuntia kestävälle Tokio-Helsinki lennolle, takaisin kohti koti-Suomea. Noin kymmenen ja puoli kuukautta sitten tilanne oli sama, suunta vain toinen. Ja uskon tosiaan, ettei kukaan meistä ole enää täysin samanlainen.
Lähdin vaihtoon viime vuoden maaliskuussa, kauas pois tänne Japaniin saakka. Tuntuu, kuin olisin ollut täysin eri ihminen, vaikken toisaalta ole edes niin paljoa muuttunut. Ehkä vain vähän kokemuksistani viisastunut. Maailma ja minä olemme pysyneet samana, mutta tapa, jolla toisiamme katsomme, on muuttunut. Tulin tänne avoimin mielin, ja samoin aattein minä myös täältä palaan, valmiina uusiin haasteisiin. Eihän elämä toki tähän lopu. Olen ollut monenmoisissa tilanteissa, monenlaisten ihmisten kanssa, ja kaikesta on vain pitänyt selvitä. Kun en osannut japania, kun tuli väärinkäsityksiä, kun ei ollut ystäviä tai edes omaa paikkaa. Vaikeitakin hetkiä on ollut, mutten ole niistä lainkaan katkera. Aika kultaa muistot, minkä takia olen kiitollinen jokaisesta hetkestäni täällä, sillä huonoissakin sellaisissa hyvää on se, mitä olen niistä oppinut.
Elämä on mielestäni sarja tämän kaltaisia oppitunteja, joita ei kaikkia välttämättä itse ole edes opintosuunnitelmaansa valinnut. Asiat, joita ei halua tästä maailmasta tai itsestään oppia, toistuvat kunnes ne hyväksyy. Oppitunnit ovat yksilöllisiä – voisin alkaa selittää teille alusta loppuun oi niin suurta ja mahtavaa selviytymistarinaa tytöstä, joka lähti maailmalle etsimään vastauksia ties minkämoisiin kysymyksiin, kaikesta mitä hän koki, teki, näki ja oppi. Mutta uskon, että loppujen lopuksi kaikki menisi vain toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, joten siksipä minä en sitä tee. Voisin yrittää, mutta en aio, sillä se ei ole minun tehtäväni. Mitä elämään tulee, kaikista paras opettaja on loppujen lopuksi elämä itse. Viisautta on mahdotonta yrittää kerätä tai jakaa, ajan kuluessa ja elämän virratessa se vain karttuu, itsestään.
Olin kuullut, että Japanin kulttuuriin on vaikea päästä sisään ja tämä on mielestäni totta. Japanissa vallitsee Suomesta eroten ns. ryhmäkulttuuri, toimi ryhmänä sitten perhe, koululuokka, harrastuskerho, yksi kokonainen prefektuuri tai vaikkapa kaikki japanilaiset ylipäätänsä, yhteiskuntana. Kaikki kuuluvat johonkin ryhmään, jolla on säännöt, joita tulee noudattaa. Ryhmän jäsenet tekevät kaikkensa ryhmän puolesta, yhdessä. Teorian ja käytännön eroja kyllä on, mutta teoria on se ideaali käsite, jonka mukaan suurin osa täällä ainakin pyrkii elämään, lukuunottamatta toki läheisen puiston pummia tai ystäväni asuinalueen koditonta rouvaa, joka luulee olevansa menneisyyden Japanin prinsessa, kimonoineen kaikkineen.
Kyseisten ryhmien sisään pääseminen on mutkikasta, mutta kun kaikki minulle puhuessaan aina yllättyineinä toistelevat, että olen ihan kuin japanilainen, olen ilmeisesti siinä onnistunut, ja se tuntuu mukavalta. Ihmiset jotka tuntevat minut, hyväksyvät minut yhdenvertaisena, japanilaisena, siitä huolimatta, että teen välillä virheitä ja näytän miltä näytän. Ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin, kuinka tuntui, että Japanin kulttuurin pinnan alla on jotain sellaista, jota en pelkkänä turistina tulisi näkemään. Siinä olin oikeassa. Turistille Japani on kirsikankukkia, temppeleitä, bonsai-puita, samuraita – animea, mangaa ja kaikkea söpöä. Alakulttuurien keskittymä. Vahva teollisuusmaa, elektroniikan ja tieteen edelläkävijä. Minulle se on paljon enemmän.
Viime kuussa sanoin olevani ylpeä suomalainen. Nyt aikani Japanissa on tullut päätökseen, ja voin aivan yhtä ylpeänä todeta myös sen, mitä kaikki minulle täällä jatkuvasti hokevat. En tule ikinä unohtamaan Japania, ja toivon, ettei Japanikaan minua.