Veli Ranta-Ojala

Antti Tuuri kuuluu maamme tuotteliaimpiin ja tasokkaimpiin kirjailijoihin. Sotakirjoillaan hän on haastanut jopa Väinö Linnan mutta on mielestäni sittenkin monipuolisena ja tuotteliaana tekstinikkarina lähempänä Mika Waltaria kuin Linnaa.

Vaikka Tenoa soutamassa on selkeä välityö, se on oiva näyte Tuurin taidoista. Teokseen innostuu myös kaltaiseni lukija, joka on vain poikasena onkinut ja ravustanut Lestijoella ja viime vuosina tyytynyt kalastamaan Lohtajalta Hirven lähikaupasta. Tenon kauneus ja Lapin kesäöiden lumo ottavat helposti valtoihinsa, ja lukija tekee jännityksentäyteisiä kalastusmatkoja kirjailijan seurassa.

Kesällä 2000 kirjailija joutuu ensimmäisen kerran lohijoen lumoihin, kun häntä pyydetään herraseuraan, joka on menossa soutamaan lohta Tenolle. Lohijoki on suosiollinen ensikertalaiselle, antaa kauniin lohen, useammankin ja kietoo sillä tavoin vieraan pauloihinsa. Vähäpuheiset soutajat antavat kalaturistien uittaa perhojaan ja vaappujaan, palella ja hikoilla, väsyttää saaliinsa ja verrata sitä niihin, mitä muut olivat saaneet. Soutajille kaikki etelästä tulleet soudettavat ovat turisteja. Lohista he muistavat koon ja sukupuolen, mutta soudettavistaan he eivät tunne tarpeelliseksi kertoa edes nimeä.

Tenoa soutamassa on pääasiassa kirjailijan tuntemuksia ja ajatuksia monilla kalastusmatkoilla. Vuorosanoja on harvassa, mutta joskus Tuuri väläyttää hienoja epäsuoria lauseitaan: ”Kauppias muisti minut, koska olin kesäkuussa ollut täällä herraseurassa, ja arveli, että minuun oli tarttunut Tenon tauti, joka ei ihmisestä lähde ennen kuin kuolemassa, jos siinäkään; se seuraa mukana myös vainajien maailmaan.”

Piltamonkoski on Antti Tuurin ja hänen soutajansa Maurin mielipaikka. Mauri ei luota muihin kuin Alakönkään yläpuolisiin virtapaikkoihin ja niiden välisiin peileihin. Näihin lasketaan pyynnit ja yritetään löytää sopiva perho tai vaappu lohien houkuttelemiseksi. Soutajat tietävät, että joessa on lohta, ja jokainen aironveto toisi lohen aironvetoa lähemmäksi. Iso kojamo tarttuu vaappuun Kiviniemen peilissä. Se ryntäilee rajajoen molemmin puolin, kunnes väsyy, ja soutaja pääsee iskemään koukun sen kiduksiin. Lähes parinkymmenen kilon lohi vie voimat ja melkein puhekyvynkin pyytäjiltään.

Mutta useimmiten kalaa ei tule. Päiväkausia piiskataan vettä tyhjän vuoksi. Kalamiehellä pitää olla kuitenkin selitys valmiina: tuulee väärästä suunnasta, lämpötila liian korkea tai matala, sää liian aurinkoinen tai pilvinen, vesi liian korkea tai matala. Vähille kaloille tulee rutkasti kilohintaa. Mutta kalamies ei mittaa saalistaan rahassa. Hän saa ymmärrystä vain todellisilta kalamiehiltä, joita tässä maailmassa on kirjoittajan mukaan aivan liian vähän.