Leena Ahlholm (KP)

Eeva Heilala: Ikkunasta avautuu maailma. 89 s. Tammi, 2012.

Heilala osoittaa uudella kokoelmallaan, että luovuus kukoistaa vielä kypsällä iällä. Hänen esikoisteoksensa Hyvä on maa ilmestyi vuonna 1976 ja sai J.H. Erkon palkinnon. Sitä hän varmaan oli esittelemässä Ylivieskan kirjastossa 70-luvulla, koska muistan varsinkin lapsiaiheisten runojen koskettaneen nuorta äitiä.

Heilalalta on ilmestynyt ennen tätä kahdeksan runokokoelmaa, joista Kirje maalta oli kootut runot (Tammi 2000) ja Punaposkipuolukoita valitut runot (Tammi, 2004).

Heilalalla on merkittävä rooli suomalaisessa kirjallisuudessa, sillä hän on niitä harvoja, jotka ovat antaneet äänen pientilan emännälle. Lähinnä tulee mieleen vain Helinä Siikala, joka kuvaa raskaan työn painamaa emäntää lääkärin näkökulmasta. Uutuudessakin Heilala käsittelee maaseudun elämää ja maatalouden muutoksia, jotka aiheuttavat huolta.

Kirjoittamista hän pohtii: Ei runous ole elämän täytettä/ elämä on runon täytettä. Synnytyspöydällä ja heinäpellolla putoilevat hikipisarat/ eivät runoja kirjoittaessa.// Näet lumihiukkasen/ taivaan isän kyyneleenä/ tai harmihiukkasena hienolla turkillasi, eikä sitä näkyä ole kukaan sinulle opettanut/ se on vain osasi/ jonka piirrät/ käteesi sattuneella kynällä.

Elämä ja runous ovat siis erottamattomat. Pienen ihmisen ja kristillisten, mutta samalla humaanien, arvojen puolustaminen ovat Heilalan tuotannon pohjavirtaa. Yhteys luontoon ja luonnon hyödyntäminen maataloudessa ovat sulassa solussa. Surulliselta näyttää vanhojen pihapiirien tuho.

Nuorta tyttöä neuvottiin, että älä vain mene piiaksi kenenkään navettaan, mutta hän meni eikä kadu: pienistä ikkunoista/ on parempi nähdä maailma suurena. Ikäihmisellä on kokemuksen tuomaa varmuutta. Hän uskaltaa hoitaa vanhusta ilman suojakäsineitä ja siivota omalla tavallaan, vaikka huomautellaan.

Vaikka olot ovat vaatimattomat, on elämässä lohtua ja kauneutta: Paljain jaloin/ ja korkeissa koroissa/ naiseus säihkyy sokaisevammin.

Rakkaus ja eroottinen värinä kuuluvat Heilalan tekstissä myös ikäihmiselle. Rakkaus on hellyyttä, joka ilmenee pieninä tekoina, kun vaimo laittaa pöytään kukkia ja marjoja, istuu miehensä seuraksi.

Runon minä pohtii ikääntymistä, rakkaita muistoja ja huolta siitä, kuka häntä vanhana hoitaa. Yksi asia on selvä: kirjoja ei saa viedä pois. Vaikkei näkisi lukea, voi katsella kansia ja kasvoja.

Heilalan teksteissä on paljon elämänviisautta. Esimerkiksi Äiti opetti -runossa hän kuvaa suvaitsevaisuutta niin homoja kuin erilaisia poliittisia kantoja kohtaan. Omat murheet tuntuvat pieniltä, kun ajattelee nälkäisten lasten hätää. Nuorille opit olisivat tarpeen, mutta miten saada heidät tarttumaan 77-vuotiaan runoilijan kirjaan.