Maija-Liisa Mattila

”Nyt tiedän, että eläessä ehtii meistä kaikista monta kyyneltä vierua, monta porua ja itkuvirttä ulvotella ja että ihminen itkee niin juoksuhaudassa kuin Wehrmachtin esikunnassakin, Kuolajärven Motti-teltoissa, vähän väliä, joskus iloonsa ja joskus suruunsa ja joskus malkaa silmässään tai kiväärinpiippua ohimollaan muuten vain, ja sillä kyynelen mitalla on jokainen tällä pallolla kituvainen Jumalan edessä kelvollinen elämään.”

Rovaniemeläissyntyinen Katja Kettu (s. 1978) on niittänyt paljon mainetta kolmannella romaanillaan Kätilö.

Loppuvuodesta ihmeteltiin Ketun puuttumista Finlandia-ehdokkaiden luettelosta; tämän vuoden puolella Ketulle on myönnetty romaanistaan Runeberg-palkinto sekä Kalevi Jäntin palkinto. Vastikään myös kirjabloggaajat palkitsivat Ketun Blogistanian Finlandia -palkinnolla.

Lapin sotaan sijoittuva Kätilö onkin ainutlaatuista luettavaa. Teos kertoo sydäntäsärkevän tarinan suomalaisen kätilön suhteesta SS-upseeriin. Tarina ei antaudu helposti avattavaksi, lukemisen sijaan sen pikemminkin tuntee ja kokee, Ketun uskomattoman vaikuttavan kielen ansioista.

Kettu ei kaunistele, sota-aika – kuten elämä ylipäätään – on täynnä rumuutta ja raiskauksia, syntiä ja sieluntuskaa, eritteitä ja etovuutta. Rakkaus ei tuo pelkkää onnea vaan myös repii ihmisiä, eikä kätilö tuo pelkkää elämää vaan myös kuolemaa.

Kertojana on pääasiassa juuri kätilö, yhteisössään pelon kautta halveksittu, Vikasilmäksi kutsuttu. Babi Jarin joukkosurmaan osallistunut ja siinä pahasti traumatisoitunut SS-upseeri Johann Angelhurst peittää kammottavia muistojaan pervitiinillä, eli metamfetamiinilla, sekä sen ”tieteellisemmällä” versiolla, Adolfiinilla. Hänet on määrätty Titovkan kauttakulkuleirille, tehtävänään kaivaa ”uima-allasta”.

Kätilö, Angelhurstin nimeämänä Villisilmä, kiinnittää hänen huomionsa, Villisilmä on kuin luonnonvoima:

”Villisilmä. Aivan erilainen kuin muut tapaamani naiset täällä. Se kulkee yksin ja ilman miestä ympäri Petsamoa, eikä näytä hirmustavan mitään. Tuli mieleen, että siinä on jotain samaa kuin äidissäni Annikissa. Että tuommoisen kanssa ei pelottaisi eksyä tunturiin. Tuommoinen löytäisi riekonmunan mättäältä nuuhkimalla. Nappaa suokurppia lennosta paljain käsin.”

Kätilö on sielua repivä lukukokemus, se tarraa lukijaansa eikä päästä irti. Välillä se liikkuu vauhdilla eteenpäin, välillä seisahtuu paikoilleen. Ketun kerrontaa on verrattu Timo K. Mukkaan, riipaisevaan rakkauden, kuoleman, seksuaalisuuden ja uskonnon kuvaajaan, eikä suotta.

Ihailtavan vankan pohjatyön tulos vuosien 1944-45 Lapista ei päästä lukijaansa helpolla. Kätilöstä ei kuitenkaan todellakaan jää suuhun tietokirjan maku. Se pohjaa ihmisen syvimpiin tunteisiin ja vaistoihin, jotka lopulta kuitenkin polveutuvat rakkauteen – ei siihen vaaleanpunaiseen sydämien täyttämään unelmaan, vaan rajat ylittävään, tuskaa tuottavaan, kuolemaan rinnastuvaan voimaan:

”Olen oppimaton kätilö. Minulla on tässä maailmassa ollut yksi oikea tunne, ja se on rakkaus, en minä enempää kestä. En tiedä mitä surulle tehdään.”