Hannu Björkbacka

PIETARSAARI

A Dangerous Method. Ohjaus David Cronenberg. Käsikirjoitus Christopher Hampton näytelmästään The Talking Cure ja John Kerrin tietokirjasta A Most Dangerous Method. Kuvaus Peter Suschitzky. Pääosissa Keira Knightley, Michael Fassbender, Viggo Mortensen. 95 min. K-12. Lago Film 2011. City Blue Two, Pietarsaari.

David Cronenberg on niin fiksu ohjaaja, että tasapainoilu koomisen näkökulman ja vakavan elämäkerrallisuuden välillä on tarkoituksellista tässä omalaatuisessa psykologisessa kolmiodraamassa. Samanlainen ilmaiseva ristiriita vallitsee filmin päähenkilöiden, Sigmund Freudin, Carl Jungin ja Sabine Spielreinin kamppailussa yleispätevän totuuden selvittämiseksi kolmikon henkilökohtaisten tunnemyrskyjen keskeltä.

Freudin (Viggo Mortensen) järkiperusteisiin pyrkivä lähestymistapa turhauttaa Jungin (Michael Fassbender), joka tuntee viehtymystä hämyisämpään mystiikkaan. Karismaattisilla miehillä on syvä henkinen yhteys, vaikka aihepiiriin liittyen pitäisi tietysti epäillä muutakin. Jyrkästi eroavat tulokulmat psykoanalyysin teoriaan – jotka saattoivat yksinkertaisesti johtua erilaisista luonteista ja temperamenttien eroista – aiheuttivat lopulta välirikon, jolla oli järisyttävä merkitys kummallekin suurmiehelle. Freudin suuri oivallus oli tiedostumaton, yksilöllinen piilotajunta. Jung halusi laajentaa käsitettä kollektiiviseen, kaikille yhteiseen piilotajuntaan.

Elokuvassa nähdään Freudin pyörtyminen miesten kiistellessä muinaisen Egyptin faaraosta. Ajatus oppipojan menettämisestä iskee psykoanalyysin isän tajuntaan. Jo aiemmin Jung on nähnyt unia, jotka Freud – ja maallikkokatsojakin – voi tulkita vain yhdellä tavalla. Kun Freud isällisesti toivoi nuoremmasta työnsä jatkajaa, Jung koki Freudin esteenä omalle uralleen.

Psykoanalyysin kolmas pioneeri

Spielrein kuoli Venäjällä natsien juutalaisvainoissa. Maineeseen hän palasi vasta 1970-luvulta lähtien. Spielrein teki ensimmäisenä naisena tohtorinväitöksen psykoanalyysistä ja toimi tärkeän lastenpsykologin, Jean Piaget’n, koulutusanalyytikkona. Hänellä oli vaikutus myös Freudin ja Jungin keksintöihin, vaikka kumpikaan ei tahtonut sitä myöntää: olihan Spielrein vain nainen ja vielä potilas. Jung hämmästeli, miten ”samanlaisia” heidän ajatuksensa olivat ja Freud kehitteli käsityksensä elämän- ja kuolemanvietistä Spielreinin ideoiden pohjalta.

Peter Suschitzkyn veistoksellinen kuvaus on filmissä kauniin selkeää. Se ilmaisee myös 1900-luvun alun pysähtyneen ilmapiirin: tyyntä Eurooppaa pian uhkaavien myrskyjen edellä. Aiemmin radikaali ohjaaja Cronenberg on viime vuosina tehnyt perinteisempää draamaa. Silti A Dangerous Methodistakin voi löytää perversioita ja vääristymiä. Spielrein näyttää tahriutuvan ulosteeseen, joka paljastuukin ruuaksi. Idylli ensimmäisen lapsen imetyksestä paljastuukin Jungin harhaksi, kun kamera siirtyy lastenhoitajasta sängyllä synnytyksenjälkeistä masennusta potevaan rouvaan.

Vaikka filmi onnistuu aiheen esittelynä, näin tulenaran materiaalin kohdalla olisi toivonut Cronenbergin sytyttävän enemmänkin räjähdyksiä kliiniseen laboratorioonsa. Antti Alasen toimittamassa ensimmäisessä Elokuva ja psyyke -kirjassa Verhon takana (Minerva 2008) löytyy Christel Airaksen erinomainen essee Spielreinin pioneerityöstä.